Kirjailija Veikko Huovisen perheen elämä muutti suuntaa parisen vuotta sitten. Nelikymppinen poika Pekka Huovinen päätti elämänsä hukuttautumalla Pieneen-Kiimasjärveen Sotkamossa.
Poika oli sairastanut masennusta. Erakoitunut, kääntynyt sisäänpäin. Pojan kuolemassa Huovinen kertoo hienotunteisesti mutta kaunistelematta, mitä yhdelle ihmiselle tapahtui.
Kalamökistä Hailuodossa oli tullut pyrinnöissään pettyneelle pojalle pakopaikka. Siellä hän vietti useamman vuoden. Luotolaiset tietävät, ettei talvea kestä yksinäisessä mökissä tulematta hulluksi.
Huovinen huomauttaa, ettei Pekasta tullut hullua, vaan toivoton. Voimat loppuivat.
"Voi, kyllä me koetimme hänelle sanoa: Tule pois sieltä, tule kotiin asumaan, jatka opintojasi, tule pois... Mutta ei hän lähtenyt, ei vuollen, ei nuollen."
Elämäkerrallisen tunnustuskirjan kirjoittaminen on ollut Huoviselle tietenkin myös terapiaa. Mutta ei siinä imelimmässä muodossa.
Huovinen ei läyryä. Lukijaa ei saatella äitelien mietelmäkeitosten äärelle tuskan kauhalla tunteellisuutta makustelemaan.
Luontainen tarkkailija piirtää viiltävän tarkan tapahtumien kulun. Välillä pitää laskea kirja alas ja rykäistä pala pois kurkusta.
Voisi sanoa, että Pojan kuolema on koskettava. Vaan ei se ole. Koskettamisen sijasta kirja tökkää sormellaan, raaputtaa todellisuutta. Suomessa monet perheet elävät masentuneiden lähimmäistensä kanssa.
Ainoan poikkeuksen tekee, että kertoja on kirjailija.
Huovinen kirjoittaa, miten hänestä tuli 1970-luvun tv-sovitusten myötä tunnettu ja menestyvä. Tuuheakulmaisesta hahmosta sikisi valtakunnanjulkkis.
Suosion keskellä välkkyi tummia sävyjä. Perheen kolmatta lasta, Pekkaa, kiusattiin isän kuuluisuuden tähden koulussa. "Isä oli kirjailijakummajainen ahdasmielisessä kylässä."
Huovinen sanoo, että vanhempien kuuluisuudesta saavat monesti maksaa lapset.
Pekka seurasi julkisuuskohinaa. Pikkupoika piti isäänsä mahtimiehenä. Kun Pekalta oli kysytty, mikä hänestä tulee isona, hän oli sanonut olevansa "liian isompi mies".
Huvittava lausahdus jäi perheen lentäväksi ilonaiheeksi. "Nyt onnettomien tapahtumien jälkeen sanonta herättää apean tunnelman."
Huovisten arki oli täynnä viranhoitoa, kirjoittamista ja sellaista näpäkkää stressinpoikasta, jollaisesta muodostuu tavallinen lapsiperheen elämä.
"Miten kaunista ja eläväistä olikaan tuo perheen kasvun ja voiman aika. Oli toiveita ja niiden toteutumisia. Harmit ja vastukset jaksoi voittaa."
Pekka kirjoitti alakoulun aineeseensa, että "vanhempani rakastavat minua. He hankkivat minulle ruokaa ja vaatteita. Tahdon olla vanhemmilleni kiltti. Koti on minulle parhain paikka maailmassa."
Huovinen tutkailee koko ajan, näkikö hän pojassaan poikkeavia merkkejä tämän ollessa lapsi ja nuorukainen. Ja jos näki, millaisia? Itsenäinen, omaperäinen ja kärkevä sanonnoiltaan poika isänsä mielestä oli. Pekka saattoi suuttua silmittömästi ja purkaa raivoaan tulisesti. Toisaalta hän oli lukutoukka.
Huovinen kirjoittaa antaneensa pojalleen erikoisoikeuksia, kun tällä meni huonosti.
Useasti Huovinen miettii, tuliko poikaa tuettua liikaakin. Pyykit pestiin, mökki siivottiin, ruuat vietiin. Lopulta maksettiin opintolainat.
"Miksi en koventunut", hän kysyy. Olisiko ollut parempi paapomatta todeta, että "älä temppuile ja niuhottele. Pysy vain toisten mukana."
Kotona Sotkamossa Huovinen makoili ja kuvitteli, mitä erakkopoika Hailuodossa juuri nyt tekee: "Se vetää verhon ikkunan edestä, katsoo merta, haukottelee. Pukee ja menee keittiöön."
Isä ja äiti tukivat poikaansa loppuun saakka. "Pidin Pekasta ja tuumin, ettei pikkukaveria jätetä. Eletään miten eletään kunhan eletään. Katsotaan ja toivotaan."
Itsemurhan tehnyt lapsi pistää vanhempansa kivisen kysymyksen eteen: tapahtuiko jossakin virhe?
Sitä pohtii Huovinen. Oliko yliopiston oppiaine väärä valinta, menikö Pekka maailmalle liian lapsellisena, olisiko urheilun parista löytynyt tervehenkisempi kaveripiiri kuin Oulun kapakoista. Miksi poikaa ei pakotettu aiemmin psykiatriseen hoitoon.
Kun läheinen päätyy ratkaisuunsa, perhepiiriin muuttaa asumaan syytökset ja huono omatunto. Huovinen kuvailee, kuinka ne ovat hänen repussaan raskaina järkäleinä.
"Kirjoittajana epäilen, että moni kanssaihminen vetää johtopäätöksen: rehevä humoristi sai omaan nilkkaansa."
Hän kuitenkin lohduttavasti toteaa, ettei pidä sortua itsensä syyttelemisen rotkoon.