Muistaakseni venäläinen runoilija Anna Ahmatova vertasi taiteilijaa joulukuuseen. Juhlapäivänä kuusi kannetaan sisälle ja pystytetään juhlasaliin yleisön eteen. Sitten se koristellaan juhlapuhein ja välk- kyvin sanahelinöin. Juhlan jälkeen kuusi nakataan ulos. Paras taiteilija on kuollut taiteilija. Tämän fraasin nokkeluus katoaa, kun siitä tulee omakohtainen kokemus. Se onkin totta. Näinhän se on. Näin kävi Timo K. Mukalle Pellossa. Näin kävi Kalervo Palsalle Kittilässä. Näin on käynyt monelle muulle ennen heitä. Kuka on seuraava? Minua ihmetyttää kuinka samanlaisina nämä tapahtumat toistuvat ajasta ja paikasta riippumatta. Tämän kaiken kehityksen keskellä näissä asioissa kukaan ei näytä näkevän eikä kehittyvän. Eikä tämä ilmiö tunnu kiinnostavan ketään. Ihmettelen, mitä ihmisten mielissä tapahtuu, kun taiteilija kuolee. Yhdessä yössä mitättömästä, hyljeksitystä ihmisestä tulee kiitetty ja arvostettu. Kuinka kuollut ihminen voi olla arvokkaampi kuin elävä ? Mistä ihmismielen sopukoista tämä logiikka on peräisin?
Timon kuoltua ajattelin, että sitten kun Pellossa pystytetään patsas, menen ja luen ääneen Pellon kunnan haasteen vuokrarästeistä. Viimeisenä iltana ennen kuolemaansa hyvin huonossa kunnossa Timo tuli sairaalasta käymää kotona. Silloin tuli haastemies ja Timo allekirjoitti tämän paperin. Se oli hänen viimeinen tekonsa tässä elämässä. Aikanaan sitten Pelloon ryhdyttiin hankkimaan patsasta. Sanna Koivistolta tilattiin reliefi kirjaston seinään. Ennen Timon kirjat eivät kelvanneet kirjastoon. Reliefin valmistusvaiheen aikana tapasin Sannan monta kertaa. Kerroin hänelle Timosta , meidän elämästämme ja ristiriitaisista ajatuksistani. Keskustelimme paljon. Se oli voimakas luomisprosessi, jota seurasin läheltä . Olimme yhdessä Sannan kanssa Lapinlahdella, kun reliefi valettiin pronssiin. Sen jälkeen en ole reliefiä nähnyt. En mennyt paljastusjuhlaan. Minut kyllä kutsuttiin ja toivotettiin tervetulleeksi. Minusta tuntuu kuin pettäisin Timon, jos tulisin, sanoin puhelimessa kutsun esittäjälle. Siltä minusta tuntui. Pellossa oli vielä entinen kunnanjohtaja. Minä tapasin hänet yhden ainoan kerran. Menin hänen luokseen keskustelemaan vuokrarästeistä. Pyysin, ettei kunta häätäisi meitä, meillä on kaksi pientä lasta. Sanoin, että me maksamme vuokrat ihan varmasti heti kun seuraava tilitys kirjoista tulee. Ei siitä mitään keskustelua syntynyt. Kunnanjohtajan silmien edessä minä en ollut subjekti enkä objekti, en yhtään mitään. En edes hiekanjyvä rattaissa. Kunta pani häädön vireille ja lähetti vuokrarästilaskun WSOY:lle, joka oli Timon kustantaja. He pitivät laskun lähettämistä törkeänä ja maksoivat vuokrat. Me muutimme Mukkalaan, joka oli lapsiperheelle asumiskel- voton. Kunta keräsi lisää vuokrarästejä häätöä odotellessaan.
Selasin nyt pitkästä aikaa vanhoja lehtileikkeitä. Niissä käydään kiivasta keskustelua, onko oikein vai väärin pystyttää patsas. Syytetään pellolaisia ja he puolustautuvat ja sanovat, että Timo aiheutti itse omalla käytök -sellään heidän suhtautumisensa. Keskustelu oli kiivasta ja tuohtunutta väittelyä. Tulee paha ja masentunut olo näitä lukiessa. Varsinainen asia kierretään kaukaa. Siitä ei puhuta. Puhutaan asian vierestä. Pellon kunnan silloinen kulttuuriasiamies, entinen naapurin tyttö Orajärveltä sanoo haastattelussa näin: Kaiketi on ymmärrettävää, että maksamatta vuokria, maksamatta ruoka- laskuja kauppaan nyky-yhteiskunnassa joutuu vaikeuksiin. - On selvä, että pienessä kyläyhteisössä isoja rahoja aika-ajoin levittelevä ja toisaalta miten sattuu elävä yksilö herättää ja herätti paheksuntaa. Kielteinen suhtautuminen alkoi paljon ennen rahavaikeuksiamme. Kirjoista saadut tekijänpalkkiot eivät olleet isoja rahoja ja ne tilitet- tiin kaksi kertaa vuodessa. Muut tulot olivat satunnaisia ja pieniä tai ei ollenkaan. Tähänkään mennessä moni kirjailija Suomessa ei ole elänyt kirjojensa tuotolla. Meidän taloudellinen ahdinkomme ja hätämme kasvoi ylivoimaiseksi ja meillä oli kaksi pientä lasta . Me emme olleet ainoita köyhiä siinä kylässä. Mutta me olimme ainoita, joiden hädällä mässäiltiin. Siitä tuli keino pahek-sua ja lyödä. Kunnan kulttuurityöntekijän lausunto muistomerkin paljastuksen yhteydessä loukkaa. Minä olen elossaoleva ihminen ja hoidin perheemme raha-asioita. Ilmeisesti minutkin on leimattu miten sattuu eläväksi yksilöksi. Ennen sanottiin, että Orajärvellä asuu villi kansa. Jokainen siellä eli omalla tavallaan, kuka mitenkin. Juttuja olisi paljon ja monenlaisia. Timo ei koskaan arvostellut ihmisiä eikä puhunut pahaa, ei edes selän takana.
Miksi yhteisö ei voi hyväksyä poikkeavan lahjakasta taiteilijaa joukkoonsa? Miksi hänet täytyy mitätöidä ja tuhota? Minä tulin Pelloon etelästä nuorena ylioppilaana opettajaksi yhteiskouluun. Timo oli köyhän mökin poika Orajärveltä ja kirjoitti romaania. Olimme hyvin nuoria, menimme avioliittoon ja asuimme keskellä Pellon kylää. Suhtautuminen meihin oli alusta alkaen ristiriitaista ja kyräilevää. Maa on syntinen laulu- kirjan ilmestyttyä se muuttui avoimen kielteiseksi. Kirjaa ei huolittu kirjastoon. Niitä myytiin kirjakaupan tiskin alta ja luettiin salaa ympäri kylää. Kirja herätti myös valtakunnallista huomiota ja kohua. Kustantaja julkaisi mainoksen, jossa luki: Timo K. Mukka - Pohjolan villi sexus. Timo oli silloin sotaväessä oleva poika. Pappilasta tuli viesti: olisi parempi kuin myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa. Minua ei valittu enää opettajaksi. Ihmisten suussa kiersi lause: minkä Mäntyranta tuo kunniaa sen Mukka tuo häpeää. Olimme muuttuneet vapaaksi riistaksi. Timon elämä tutkittiin suurennuslasilla, höystettiin, käännettiin ympäri ja keksittiin lisää. Ei puhuttukaan enää kirjasta . Puhuttiin Timon persoonasta ja käytöksestä. Jutut kiersivät ja sikisivät. Ensimmäisen kiven heittäjistä ei ollut puutetta. Eikä kivien ropina ole lakannut vieläkään.
Mikä saa tavallisen kyläyhteisön, jopa uskovaiset ihmiset käyttäytymään näin? Mikä heidät pelästytti? Pelkäsivätkö he Timon kirjojen avointa seksuaalisuutta? Tuliko se liian lähelle? Koskettiko se heitä? Uhkasiko se tätä kyläyhteisöä? Pitikö heidän puhdistaa itsensä repimällä Timon persoona, mitätöimällä hänet ihmisenä? Pitikö näin varmistaa oma paremmuus ? Se oli yhteisöllinen murha. Näillä sanoilla alkoi puhelu, jonka sain eräänä aamuna. Se tuli Helsingissä asuvalta entiseltä pellolaiselta. Hän kertoi olevansa niitä Pellon mahtisukuja ja muistaa millaista se oli. Se oli kauheata, yhteisöl-linen murha, näin hän sanoi. Hän oli edellisenä iltana saanut käsiinsä kirjan, jossa on Timon maalauksia ja piirroksia ja Timon kirjeet kirjankustantajille. Näissä kirjeissä on Timon oma ääni ilman välikäsiä ja vääristymiä. Niissä välittyy kirjailijan työ ja elämä, huoli perheen toimeentulosta ja paineet uusista kirjoista, joita piti kirjoittaa liian nopeasti. Timo kirjoitti seitsemän vuoden aikana yhdeksän kirjaa. Kirjojen ilmes-tymiset sivuutettiin Pellossa äänettömästi. Ei niistä onniteltu eikä niitä juhlittu. Ainoastaan kerran meille tuli Orajärvelle kukkalähetys. Pellon kunta onnitteli minua taidenäyttelyn johdosta. Timon saama valtion kirjal-lisuuspalkinto oli ohitettu vaieten.
Kirjojen lisäksi Timo kirjoitti lähes sata artikkelia, lukuisia novelleja, runoja, kannanottoja ja kirjelmiä. Hän teki kuvataidetta läpi elämänsä, maalauksia, grafiikkaa ja veistoksia , käsistään kätevänä rakenteli milloin mitäkin. Usein hän kulki kalassa ja kiersi vaaroilla ja metsissä. Timon alkoholinkäytöstä on puhuttu paljon. Mutta ahkeruutta ei yleensä mainita eikä ihmetellä nuoren ihmisen laajaa ja tasokasta tuotantoa. Juopoksi leimaaminen on vanha tapa mitätöidä taiteilija ja hänen työnsä. Orajärvellä lähin viinakauppa oli Torniossa, ravintola Pellossa eikä keskiolutta silloin myyty. Juomisessa Timo ei pärjännyt edes Orajärven tasolla. Alkoholi ei ollut ongelma perhees- sämme.
Nyt on taas juhlien aika. Joulukuussa Timo täyttäisi 60 vuotta ja Maa on syntinen laulu-kirjan ilmestymisestä tulee kuluneeksi 40 vuotta.
Timo K. Mukan juhlavuoden juhlinta Pellossa alkoi konsertilla, joka järjestettiin Orajärven koululla. Konsertin järjestäjällä taisi kuitenkin oma esilletulo olla päällimmäisenä mielessä. En tiedä, mainittiinko konsertin yhteydessä, että tämän koulurakennuksen yläkerrassa on asunto, josta meidät häädettiin. En tiedä, miksi juhlitaan ihmistä, jonka perheelle ei löytynyt asuntoa kylästä eikä kunnasta? Tai miksi juhlitaan ihmistä, joka aiheutti häpeää kunnalle? Miksi juhlitaan ihmistä. joka ei osannut käyttäytyä kuntalaisten ja kyläläisten mieliksi? Timon käytöksestä on puhuttu ja sitä on arvosteltu monella suulla. Timo oli vaatimaton ihminen, joka käyttäytyi ystävällisesti ja kohte- liaasti kaikkia kohtaan. Kenen kilpeä näillä juhlilla kiillotetaan? Minulle tuli käsitys, että pellolaisten käytös naulattiin teräsnau- loilla kirjaston seinän ja reliefin väliin. Siitä he eivät puhu.
Nykyisin puhutaan koulu- ja työpaikkakiusaamisesta. Niitä pidetään vakavina ongelmina, joihin pyritään puuttumaan ja hoitamaan sekä kiusattuja että kiusaajia. Kiusaamista voi ilmetä myös yhteisöissä. Aikuisten välinen kiusaaminen on henkistä väkivaltaa, joka ilmenee epäoikeudenmukaisena kohteluna. Se pyrkii alistamaan, nöyryyttämään ja väheksymään. Se voi olla mustamaalaamista ja vääristelevien huhujen ja lausumien levittämistä. Kiusaamistapahtumissa yhteinen tekijä on toisen hyväksymättömyys. Kiusaaminen alkaa usein sillä, että ongelmat henkilöllistetään. Kohdistetaan huomio henkilön persoonaan. Timo joutui kiusatuksi. Kiusaaminen laajeni Timosta ja perheestämme myös Timon sisaruksiin. Timon vanha äiti oli heikoimmassa asemassa eläessään sosiaalituen varassa. Hänen kohtelunsa oli epäinhimillistä. Asenteet omaisiin eivät ole muuttuneet. Timon siskoa ja veljeä ei kutsuttu muistomerkin paljastusjuhlaan. Orajärvellä tehtiin kyläsuunnitelma, joka perustui Timon nimen ja Mukkalan ottamiseen matkailukäyttöön matkamuistokotineen ja mökki- kylineen. Omaisiin ei otettu yhteyttä , eikä edes valmiista suunnitelmasta kerrottu meille.
¨ Yksin on vaikea puuttua yhteisön harjoittamaan huonoon kohteluun tai kiusaamiseen. Yhtä ihmistä voidaan osoittaa monella sormella, mutta yhteisössä jokainen on toisensa selän takana. Tämä tekee näistä asioista puhumisen vaikeaksi. Ei löydy yksilöityä kohdetta, eikä vas- tuunottajaa , ei edes keskustelijaa. . Kaikki pellolaiset eivät kiusanneet Timoa. Useat eivät edes tunteneet.
Haluan kiitollisena mainita nimeltä Elli Ylitalon ja Eino Kivelän, jotka tukivat opiskeluajoista lähtien.
Timon kirjallisuus elää ja leviää maailmalla. Kirjoja on käännetty lähes 20 kielelle, viimeinen hepreaksi. Dramatisointeja esitetään teattereissa Suomessa ja ulkomailla. Teksteihin on sävelletty ooppera. Kahdesta kirjasta on tehty elokuva Suomessa ja Tabusta Puolassa. Porvoossa Timon taidenäyttelyn suojelijana oli Tasavallan presidentti Tarja Halonen.
Luin äskettäin lehdestä lauseen: Vain tuntemalla menneisyyden murhenäytelmät estämme niiden toistumisen.
Rovaniemellä 9.3.2004 Tuula Mukka