Vanhoillislestadiolaisen liikkeen opin syvin olemus löytyy lukemalla liikettä johtavan rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen äänenkannattajaa Päivämies-lehteä.
Käsiini osunut lehden tämän vuoden toinen numero olikin mitä mainion näköalapaikka siihen, missä liike tarpoo.
Lehdessä nimittäin oli selostus viime vuoden lopulla pidetystä puhujien kokouksesta. Siellä rovasti Viljo Juntunen luki keskusyhdistyksen johdossa hiotun alustuksen, jota voidaan pitää jonkinsorttisena virallisena linjanvetona.
Lukukokemus oli pysäyttävä. Sanoma oli kuin tuulahdus toisesta maailmasta; jostain niin kaukaa, että tuota ajatusmaailmaa on vaikea tavoittaa järjellä.
Ehkä sen mieltäminen onnistuu niiltä, joilla siihen on pelkästään uskonomainen suhtautuminen. Yksistään sanoman kieli on kuin eri planeetalta.
Kannatti lukea. Se valaisi.
Juntusen alustus ja sen pohjalta Päivämieheen laaditut kirjoitukset antavat vastauksen siihen, miksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen johdon on niin vaikea käsitellä menneisyyden syntejään.
Pääkirjoituksessa ja alustuksessa, jonka sanomaan pääkirjoitus nojasi, korostetaan sitä, että ”Jumalan seurakunta kokonaisuutena on Pyhän Hengen vaikutuksesta erehtymätön”.
Mikä se sellainen seurakunta on? Ketä siihen kuuluu? Miten heidät on valittu? Kuka heidät on valinnut? Millä valtuudella he ovat ottaneet oikeuden olla erehtymättömiä?
Rohkenen epäillä.
Voisi ajatella, että jos joku on erehtymätön, se voisi olla se Jumala, johon tuo liike nojaa. Senkin erehtymättömyyttä sopii epäillä, kun katsoo, millaisen maailman väitetään syntyneen hänen työnsä tuloksena.
Se, että seurakunta, uskovien yhteisö, ylentää itsensä erehtymättömäksi, osoittaa liikkeen johdolta melkoista narsismia, tympeää itsetyytyväisyyttä.
Asiaa selitetään Päivämiehessä sillä, että ”Jumalan seurakunta ei ole olemukseltaan ihmisen hallitsema, yhteiskunnallinen organisaatio tai järjestö. Se on Pyhän Hengen yhteenliittämä ja ohjaama yhteisö”.
Mitä? Etteivätkö keskusyhdistyksen johdossa istuvat henkilöt ole tavallisia ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin?
Jos tällaisen järjestön johto ylentää itsensä joksikin Pyhän Hengen yhteenliittymäksi, ei ole ihme, että se haluaa valaa ympärilleen mielikuvaa erehtymättömyydestään. Sitä kautta kaikkinainen arvostelu tekemisiä ja tekemättä jättämisiä kohtaan voidaan leimata mitä saatanallisimmin säkein.
Päivämiehen mukaan, jos ”yksittäinen kristitty tai kristittyjen joukko erehtyy, se ei tarkoita, että Jumalan seurakunta erehtyy”.
Tämä väite tukee sitä tapaa, jolla rauhanyhdistysten keskus-yhdistyksen johto on pessyt kätensä lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja ihmisiä nöyryyttäviin hoitokokouksiin liittyvissä kohuissa.
Panemalla pahat teot yksittäisten ihmisten erehdyksiksi ei tarvitse pohtia sitä, olisiko liikkeen toimissa ja opillisissa asettamuksissa jotain sellaista, joka vaatisi tarkempaa tarkastelua.
Erehtymätön on vain se mieskööri, joka johtaa vanhoillislestadiolaista liikettä. Näinkö todella?
Kirjoituksissa korostetaan kuuliaisuutta. Kuuliaisuus Pyhälle Hengelle on kuuliaisuutta Jumalan sanalle, mutta tarkoittaa käytännössä kuuliaisuutta liikkeen johtoa kohtaan.
Jumalalle riittää, että ollaan kuuliaisia. Tämä takaa sen, että seurakunnassa vaikenevat muutkin kuin naiset. Järjen käyttö korvataan kuuliaisuudella.
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen johto on vastannut sitä vastaan kohdistettuun kritiikkiin käpertymällä itseensä. Tekemällä itsestään erehtymättömän se voi panna omat virheensä yksittäisten ihmisten piikkiin.
Tämä selittää sen, miksi liikkeen kipukohdista on niin vaikea puhua.