Nuorten osuus vakavista liikenneturmista on kasvussa. Asenteisiin vaikuttaminen on tavattoman vaikeaa, mutta luovuttaa ei saa. Kyse on ihmishenkien pelastamisesta.
Utajärvi, Perho, Oulun Välivainio, Pori. Noita paikkoja yhdistää se, että viimeisen runsaan vuoden aikana kaikilla niillä on sattunut kolmen nuoren ihmisen hengen vaatinut liikenneonnettomuus. Tuorein on Porista viime viikonlopulta.
Tapauksia yhdistää se, että kaikki ne sattuivat yöllä. Toinen yhdistävä seikka on, että kaikissa turmissa kyse oli tieltä suistumisista. Ajoneuvojen tilannenopeus onnettomuushetkellä oli liian kova tai suorastaan silmitön.
Ainakin kahdessa tapauksessa taustalla oli myös rattijuopumus. Porin turman erikoispiirre on se, että autoa kuljetti alaikäinen, vasta 17-vuotias poika, joka ensitietojen mukaan oli humalassa.
Neljän samantyyppisen onnettomuuden lopputuloksena oli 12 nuoren ihmisen elämän ennenaikainen katkeaminen. Näiden päälle on pitkä rivi turmia, joissa kuoli yksi tai kaksi nuorta ihmistä.
On hämmentävää, että samaan aikaan kun vakavien liikenneturmien määrä on kaikkiaan laskussa, nuorten osuus liikennevahingoista on nousussa. Nyt se on 35 prosenttia.
Maassa vallitsee rikkumaton yksimielisyys siitä, että nuorten kuljettajien ajotavoille pitäisi tehdä jotain. Silti mikään keino ei tunnu purevan. Edes synkät uutiset ikätoverien kohtalosta eivät näytä olevan mielessä, kun on yö, tunnelma autossa katossa, moottorissa tehoja ja mahdollisuus saada jännitystä elämään.
Liikenneministeri Anu Vehviläinen nosti Porin tapauksen jälkeen esiin ajatuksen, että liikenneturvallisuuden opetusta pitäisi autokoulussa tehostaa. Hän puhui ennen kaikkea asennekasvatuksesta ja on oikeassa. Juuri asenteiden ongelmista on syvimmiltään kyse, tuskin liikennesääntöjen huonosta tuntemuksesta.
Kun kypsymättömyys ja vajavainen vastuuntunto yhdistetään etenkin nuorilla miehillä yleiseen näyttämiseen haluun, on ainesten sekoitus vaarallinen. Se saa kuljettajan unohtamaan, että hänen käsissään on peräpenkkiläistenkin henki.
Se tuskainen peruskysymys on, että kuinka näihin syvällä oleviin käyttäytymismalleihin ylipäätään voidaan vaikuttaa. Esimerkiksi näyttämisen tarve liittyy ikäkauteen ja oman aseman hakemiseen kaveripiirissä. Se on ikiaikainen ilmiö nuorten joukossa.
Ei käsiä kuitenkaan saa nostaa pystyyn. Asennekasvatusta pitää yrittää terävöittää. Nuoriin ja vanhempiinkin voi tehota, jos he saavat omakohtaisesti tuntumaa siitä, kuinka tuhoisia onnettomuudet voivat olla. Voisivatko esimerkiksi onnettomuusautojen karut raadot tuoda jonnekin nähtäville sen sijaan, että ne nyt viedään piiloon ja romuttamoille?
Valistuksen ohella tarvitaan valvontaa. Liikenteen ja ajotapojen seurantaa ei saa kokonaan automatisoida tienvarsikameroille. Pikkupaikkakunnilla poliisin autopartiointi alkaa olla kadotettua kansanperinnettä, eikä kehuttava ole tilanne tavallisina viikonloppuina esimerkiksi Oulussakaan. Näkyvämpi partiointi ja kiinni jäämisen riski rauhoittaisivat sekä nuorten että vanhempien ajelua.
Vaikka auton rattiin voivat istua luvallisesti vain täysikäiset, ei nuorten aikuisten kohdalla kannata unohtaa heidän vanhempiensa roolia. Kotoa voi saada joko hyvän tai huonon mallin liikennekäyttäytymiseen. Ja vaikka yli 18-vuotiaista onkin kysymys, ei varoituksen sanomista sopivassa paikassa lapselle kannata aristella, vaikka siitä ylihuolehtivan vanhuksen leiman saisikin.