Lastenohjelmainstituutio Pikku Kakkonen on päässyt tukevaan keski-ikään. Pian Pikku Kakkonen juhlii 40-vuotispäiviään, sillä ohjelman ensimmäinen jakso lähetettiin 11.1. vuonna 1977.
– Minulla oli kitara, ja osasin viikon harjoittelun jälkeen jämptisti kolme sointua. Esitin laulun, joka kertoi vuodenajoista. Siihen tarvittiin monta ottoa myös sen takia, etten muistanut sanoja, muistelee ohjelman ensimmäinen juontaja Pekka Salo Pikku Kakkosen 40-vuotisjuhlan tiedotustilaisuudessa Helsingissä.
– Hesarissa kirjoitettiin myöhemmin, että näkyi ja kuului, että jätkä on Tampereelta.
Aluksi juontoja saattoi olla ohjelma-ajasta kymmenenkin minuuttia.
– Ei ollut telepromptereita eikä muita apuvälineitä. Piti yrittää muistaa ulkoa se, mitä oli sovittu.
Idea makasiinityyppisestä lastenohjelmasta oli saatu Yleisradion lastentoimituksessa runsaat puoli vuotta aiemmin. Toimituksen silloinen johtaja ja myöhemmin Ransun äänenä tunnetuksi tullut Pertti Nättilä oli ehdottanut esimiehilleen, että brittiformaattiin perustuvaan Tenavatuokioon käytetyillä rahoilla tehtäisiin omaa ohjelmaa sama tuntimäärä.
– Nimen keksi silloisen teatteritoimituksen päällikkö Reima Kekäläinen Patakakkosen ja Ajankohtaisen kakkosen pohjalta, Nättilä kertoo.
Viihdettä nälkävuosista
Pikku Kakkosen peruskonsepti on pysynyt ennallaan koko ohjelman historian ajan. Ohjelman perusajatuksena on ollut, että lapsuutta kunnioitetaan eikä oteta kantaa maailmankatsomuksellisiin asioihin. Nykyisessä ilmapiirissä Pikku Kakkonen pyrkii yhdistämään ihmisiä erottamisen sijasta.
Toimituksen sisäinen tunnuslause onkin ollut ”Tuttua ja turvallista lastenhoitoa vuodesta 1977”. Lisäksi Pikku Kakkosesta haluttiin aikoinaan tehdä opettavaisia edeltäjiään viihdyttävämpi.
Ohjelman alkuaikojen viihteellisyys ei tosin tarkoittanut ihan sitä, mitä nykykatsoja on siltä tottunut odottamaan.
– Pikku Kakkosen Ennen vanhaan -osiossa jaksossa 3 puhuttiin nälkävuosista ja kerrottiin Savon metsien kaskeamisesta, kertoo Pikku Kakkosesta Postilokero 347 -dokumentin ohjannut Alli Haapasalo.
Tuttuudessa ja turvallisuudessa on selvästi onnistuttukin.
– Olimme aikoinaan vaimon kanssa tamperelaisen työväenopiston juhlasalissa seuraamassa jotain lastenohjelmaa. Huomasin, kun samalta penkkiriviltä lähti tulemaan 3–4-vuotias tyttö, joka mitään sanomatta kiipesi syliini ja nukahti siihen, Salo kertoo.
Lähes joka aamu Salo sai työmatkabussissa kuulla lasten rallattelevan Pikku Kakkosen posti -tunnusta huomattuaan, kenen kanssa olivat samassa kyydissä.
– En kokenut sitä pilkaksi tai kiusaamiseksi, vaan olimme mielestäni arvojemme kautta tavoittaneet sen, mihin olimme pyrkineetkin.