Moni oululainen on viime aikoina Kastellin kartanon kohtaloita seuratessaan jakanut tunteen, että on kokenut saman asian joskus ennenkin.
On suojeltavaksi määrätty taloryhmä, jota ei ole suojeltu lainkaan käytännössä Se on vuosikausia lahonnut paikallaan ja päätynyt hirvittävään kuntoon, ja kun rakennusten kohtalo pitkän tauon jälkeen alkaa jälleen nousta lehtien palstoille ja keskusteluun, syttyy aamuöinen tulipalo ja tuhoaa loputkin suojeluarvoista.
Kaikki tuo kuulostaa jotenkin tutulta.
Televisiossakin nähty, Mika Ronkaisen tekemä Oulu palaa -dokumenttifilmi kertoi Rantakadun ja Aleksanterinkadun puukorttelien kohtaloista oululaisen päätöksenteon syövereissä parikymmentä vuotta sitten. Hämäräperäiset tulipalot ja luvattomat purkutyöt saivat tuolloin monenlaisia puheita liikkeelle. Oulun maine sai likaisen leiman, joka on pysynyt sitkeästi.
Kastellin kartanosta ei juuri ole keskustelua syntynyt. Nyt se onkin liian myöhäistä. Kaupungin rakennuslautakunta päätti velvoittaa purkamaan rakennukset, eikä Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus aio siitä valittaa. Purkupäätös on asemakaavan vastainen, mutta kaavan suojelumerkinnöillä ei ole enää vastinetta todellisuudessa. Kastellin kartanossa ei enää ole, mitä voisi suojella. Aika, sade, tuli, home ja lahoaminen ovat tehneet tehtävänsä.
Keskustelun paikka olisi ollut parikymmentä vuotta sitten, kun talo jäi tyhjilleen, kun se määrättiin suojeltavaksi ja kun omistus siirtyi rakennusliikkeelle. Tai 1990-luvulla, kun ympäristöministeriö ja korkein hallinto-oikeus kumosivat kaupungin päätöksen poistaa suojelumerkinnät.
Kyseessä on Oulunkin mitassa poikkeuksellisen ikävä esimerkki vanhan arvorakennuksen kohtalosta. Talosta ei suotta puhuttu kartanona, eikä sitä suotta päätetty suojella. Aikanaan siitä olisi hyvinkin saattanut saada historiallisen helmen keskelle Kastellia. Rahaa ja tahtoa se olisi vaatinut silloinkin, mutta kumpaakaan ei ole missään vaiheessa löytynyt. Ei sen paremmin kaupungilta kuin rakennusliike Palmbergilta tai keltään muultakaan. Koko Kastellille nimensä antanut talo sai hiljalleen tuhoutua unohdettuna.
Jatkossa paikalle todennäköisesti rakennetaan liiketiloja tai pienkerrostalo, eikä 1800-luvun alun kantatalosta jää jäljelle mitään. 400 vuotta täyttävällä Oululla ei ole historiaa haaskattavaksi asti, vaikka tässä tapauksessa näyttää juuri niin käyneen. Kun rakennus raivataan pois, on kaikkien osapuolten aihetta tuntea häpeää. Kaikki pettivät suojelupäätöksillä itseään.
paakirjoitus@kaleva.fi