Suurpetokeskus: Eläin­tar­ha­lu­pa pe­rut­tiin, poliisi jatkaa ri­kos­tut­kin­taa

Pääkirjoitus: Puun käyt­tö­kat­toa ei saa ulottaa hak­kuu­täh­tei­siin

Kolumni

Tut­ki­mus­tie­toa jul­kais­ta­va niille joita tieto kos­ket­taa

Toimittaja Päivi Alasuutari kysyi joulun alla (17.12.) Kalevan kolumnissaan: ”Tähänkö on tultu, ettei rahvaiden kielellä enää tarvitse edes kertoa, mitä tutkimusta tehdään?”

Toimittaja Päivi Alasuutari kysyi joulun alla (17.12.) Kalevan kolumnissaan: ”Tähänkö on tultu, ettei rahvaiden kielellä enää tarvitse edes kertoa, mitä tutkimusta tehdään?”

Hän oli haastatellut professoria, jonka taustaa ja tieteenalaa koskevat tiedot suomalaisen yliopiston internet-sivuilla olivat saatavilla vain englanniksi. Samoin kaikki aiheeseen liittyneet tutkimusjulkaisut. Tutkimusaineisto oli kuitenkin kerätty suomalaisilta nuorilta.

Arkijärjellä ajatellen tuntuisi todennäköiseltä, että tutkijan akateeminen profiili ja tutkimuksen tulokset kiinnostaisivat valikoidun kansainvälisen intressipiirin lisäksi niitä ihmisryhmiä, joita tutkimus konkreettisesti koskee.

Jos tutkimuksella oletetaan olevan todellista ”yhteiskunnallista vaikuttavuutta” (jota siltä myös edellytetään), sen kaiketi olettaisi ulottuvan juuri kohteena olleiden yhteisöjen ja ihmisten elettyyn elämään. Eikö silloin olisi tutkimuseettisten periaatteiden mukaista informoida myös heitä mahdollisimman suoraan ja ymmärrettävästi tutkimuksen tuloksista?

Yliopistojen rahoitusjärjestelmä ja julkaisujen kansainvälinen pisteytyssirkus kuitenkin suosivat aivan toisenlaisia lähtökohtia. Päivi Alasuutari totesi kolumnissaan karusti tieteen alkaneen näyttäytyä pelkkänä ulkomaankauppana: ”Sen pitää tuottaa kansainvälistä menestystä ja kansainvälistä yritystoimintaa. Kotimarkkinoilla ei ole niin väliä.”

On selvää, että kysymys julkaisukielestä ja tutkimustiedon välittymisestä eri intressiryhmille näyttäytyy hyvinkin eri valossa eri tieteenaloilla.

Yksi ongelma piileekin siinä, että niin kilpaillun tutkimusrahoituksen kuin yliopistorahoituksen perusteena käytettyjä arviointikriteerejä ja -prosesseja sovelletaan niin sanottujen kovien tieteiden mallin mukaisesti myös yhteiskuntatieteellisiin ja humanistisiin tieteenaloihin.

Tästä seuraa epätarkoituksenmukaisuutta, turhautumista ja kyynistymistä – pahimmillaan tunne yhteiskunnallisesti arvokkaan tutkimustiedon hukkaan heittämisestä: Miten motivoitua kirjoittamaan artikkeli kansainväliseen julkaisuun vain siksi, että yliopisto saisi maksimaaliset julkaisupisteensä, jos oletettu lukijakunta jää ehkä kourallisen kokoiseksi – kun samaan aikaan kontakti tutkimusaiheesta kiinnostuneeseen omankieliseen yleisöön ohenemistaan ohenee?

Ajatuksen oletetun lukijakunnan jäämisestä suppeaksi ei tarvitse perustua oman tutkimusaiheen tai olemassa olevien, ehkä hyvinkin antoisien ja arvokkaiden kansainvälisten kontaktien vähättelyyn.

Se liittyy keskusteluissa ilmaan heitettyyn, jopa hieman inhorealistiseen kysymykseen: kuka näitä enää ehtii ja jaksaa lukea, kun julkaisuja joka tapauksessa tehtaillaan vain julkaisupisteiden vuoksi – ja mieluiten englanniksi vain englannin vuoksi?

Ainakin epävirallista keskustelua on herättänyt myös se, että tutkimusjulkaisut erilaisiin ”kalleuskategorioihin” rankkaava pisteytysjärjestelmä voi pahimmillaan kääntyä alkuperäistä tarkoitustaan vastaan: tulla esteeksi erityisesti nuorten tutkijoiden rohkealle, uteliaalle ja ennakkosidoksista vapaalle kasvamiselle omalla tutkijanurallaan.

Kun julkaisufoorumin pistetaso, kieli ja formaattisäännöt tulevat julkaisemisen ensisijaisiksi kriteereiksi ja ”varman päälle” julkaisemisesta tulee yhä palkitsevampaa, mistä löytyy tilaa ja motivaatiota niille itsenäiseen ajatteluun perustuville ja riskejäkin ottaville avauksille, joita samaan aikaan kaivataan?

Epäilemättä osa mainittujen ”rahvaidenkin” edustajista tavalla tai toisella aikanaan löytää tiensä korkeatasoiksi rankattujen kansainvälisten julkaisuiden äärelle ja kykenee erittelemään niiden akateemisen englannin terminologiaan tiivistettyjä tuloksia.

Eivät kuitenkaan kaikki.

Omalla tieteenalallani niin sanotut ”uudet historiat” ovat monien lähitieteiden tavoin nostaneet tutkimuksen keskiöön perinteisen totaalihistorian syrjäyttämät ihmisryhmät, arkikokemukset ja yksityisen muistitiedon.

Tällaisen tutkimuksen tulosten sulkeminen niiden ulottumattomiin, joita se koskee ja joilta tutkimusaineistoa on kerätty, ei ole eettisesti perusteltua.

Johtamani Lapin materiaalista ja henkistä jälleenrakennushistoriaa käsittelevän tutkimushankkeen arvioinut kansainvälinen asiantuntijaryhmä korosti lausunnossaan, että on ehdottoman tärkeää saattaa sen tulokset myös ei-akateemisen yleisön tietoon.

Olisiko suomalainen arviointipaneeli ehdottanut samaa?

Innostavin palaute tehdystä työstä ei usein liitykään pistein ja euroin mitattaviin ”tuotantotuloksiin” vaan kontakteihin ja keskusteluihin niiden ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet tutkimuksen koskettaneen itseään henkilökohtaisesti – avanneen uusia näköaloja omaan menneisyyteensä ja nyt-hetkeensä. Joskus tulevaisuuteenkin.

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.