Suomi joutuu vastaamaan kansainväliseen kilpailuun myös tutkimuksessa ja koulutuksessa. Eritoten maan korkeakoulujen pitäisi kyetä avaamaan oviaan kansainväliselle vuorovaikutukselle nykyistä enemmän. Usko tieteen ja tutkimuksen merkitykseen on Suomessa vahva. Tämä näkyy muun muassa akateemisten oppiarvojen arvostuksessa, yliopisto- ja korkeakoululaitoksen alueellisessa laajuudessa sekä siinä taloudellisessa panostuksessa, jonka Suomi on tehnyt tutkimukseen ja tuotekehitykseen julkisista varoista. Suomi kuuluu edelläkävijöihin koko maailmassa tässä suhteessa. Koulutus- ja tutkimusjärjestelmällä arvioidaan olleen tärkeä rooli maan nykyisen elintason ja kilpailukyvyn kohottajana.
Mitään ei voi kuitenkaan ottaa annettuna jatkossa. Kilpailu kiristyy myös tieteessä ja tutkimuksessa, kuten kävi ilmi maanantaina Helsingissä järjestetyssä pääjohtaja Reijo Vihkon nimeä kantaneessa juhlaseminaarissa. Niin Vihko kuin opetusministeriön kansliapäällikkö Markku Linnakin korostivat puheissaan kansainvälisyyden, avautumisen ja verkostoitumisen merkitystä huolimatta siitä, etteivät suomalaiset yliopistot ja korkeakoulut ole nytkään mitään tuppukyliä.
Suomen akatemian johdosta kuun lopussa eläkkeelle jäävä Vihko luonnehti pientä Suomea tieteen keskisuureksi valtioksi. Se on paljon sanottu, mutta tulevaisuudessa pitäisi pystyä vielä parempaan muun muassa Euroopan unionin huippukokousten päätösten vuoksi: Euroopasta on määrä luoda vuoteen 2010 mennessä maailman kilpailukykyisin tietoon ja osaamiseen perustuva talousalue.
Päätös tietää sitä, että kilpailu tutkijoista, lahjakkaista opiskelijoista ja resursseista kiristyy tutkimuspanostusten kasvaessa EU-alueella. Euroopassa on nyt noin 1,5 miljoonaa tutkijaa. Heitä tarvitaan vuoteen 2010 mennessä lisää 700 000.
Maat, jotka pystyvät tarjoamaan huippututkijoille parhaat resurssit ja olot ja joiden koulutusjärjestelmä on tehokas ja kunnossa, voivat laskea menestyvänsä jatkossa. Pelkkä panostus perustutkimukseen ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös soveltavaa tutkimusta ja vuorovaikutusta niiden välillä.
Tähän saakka tutkijoiden virta on vienyt Euroopasta Yhdysvaltoihin. Suomesta on kuitenkin tullut kaikessa hiljaisuudessa maa, joka vetää enemmän ulkomailta vaihto-opiskelijoita kuin täältä lähtee muualle opiskelemaan. Korkeakoulujen vaihtoluvut ovat silti edelleenkin vain noin puolet asetetusta tavoitteesta. Suomen korkeakoulujen opiskelijoista ainoastaan kaksi prosenttia on loppututkintoa suorittavia ulkomaalaisia. EU-maiden keskiarvo on viisi prosenttia.
Suomeen pitäisi luoda vuoteen 2010 mennessä 10 00-15 000 ulkomaisen opiskelijan yhteisö, jos haluamme päästä samalle tasolle muiden EU-maiden kanssa. Tavoite on kova, ja voidaan kysyä, mistä löytyvät rahat, joilla tällaiseen kansainvälisyyden paineeseen vastataan.
Suomi tällä hetkellä ainoa Euroopan maa, jossa kaikki tutkijanpaikat on pystytty täyttämään. Tämä kertoo siitä, että paikkoja on pikemminkin liian vähän kuin liikaa. Suomessa on yhtä koulutuspaikkaa kohti 4-5 hakijaa. Kun siihen lisätään vielä tuhansia uusia ulkomaisia opiskelijoita, edessä voi olla huomattavia ristiriitoja, kun kotimaisia resursseja venytetään kansainvälisistä paineista aiheutuviin tarpeisiin.
Siitä huolimatta Suomi ei voi sulkea oviaan. Kansainvälisen vuorovaikutuksen lisäys on kehityksen elinehto.