Suomi on lähellä alkuperäiskansojen asemaa koskevan ILO 169 -sopimuksen hyväksymistä. YK:n kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus 169 turvaa alkuperäiskansojen oikeudet elää erillisinä kansoina. Suomessa sopimus koskee saamelaisia.
ILO 169 -sopimuksen artikla 14:n mukaan alkuperäisväestölle on tunnustettava omistus- ja hallintaoikeus niihin maihin, joita he ovat perinteisesti asuttaneet.
Arktisen keskuksen Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutin tutkijatohtori Tanja Joona ihmettelee Lännen Median lauantaina julkaisemassa jutussa, miksi sopimus aiotaan Suomen osalta ratifioida niin, ettei maaoikeuskysymykseen oteta lainkaan kantaa.
Hallitus ja saamelaiskäräjät ovat päässeet yhteisymmärrykseen artiklan 14 soveltamisesta Suomessa. Yhteisymmärrys on laadittu sitoutumisasiakirjoihin liitettävän selityksen muotoon. Selityksessä muun muassa mainitaan, että suurin osa saamelaisten kotiseutualueen asuttamista maa- ja vesialueista on eri tavoin suojeltuja. Lisäksi selityksessä mainitaan, että alueella on vuosisatojen ajan asunut ja elänyt muitakin kuin saamelaisia.
Joonan mukaan sopimuksen selitysosalla ei ole oikeudellista merkitystä, vaan Suomi joutuu noudattamaan artikla 14:ää. Tutkijan väite herättää kysymyksen: ymmärtävätkö päättäjät, mihin sopimus sitoo Suomen?
Lainsäädäntöjohtaja, lainvalmisteluosaston julkisoikeuden yksikön päällikkö Sami Manninen Oikeusministeriöstä sanoo, että artikla 14:n tulkinta on hyvä kysymys.
– Siinä sopimuksessa on myös artikla 34, jossa sanotaan, että tämän yleissopimuksen täytäntöönpanon toimenpiteiden luonne ja laajuus on ratkaistava joustavasti kunkin maan erityiset olosuhteet huomioon ottaen.
Manninen sanoo, että artikla 34 siis sallii eri maiden ottaa huomioon omia erityisolosuhteita sopimusta sovellettaessa.
Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r) pitää keskeisenä, että hallitus ja saamelaiskäräjät ovat yhdessä hyväksyneet Suomen selityksen, joka liitetään ILO-sopimuksen ratifiointiasiakirjaan.
– Selitystekstissä tulee hyvin esille, että maan omistusoikeuksia, hallintaoikeuksia ja käyttöoikeuksia ei ratifioinnin perusteella muutella. Jos eduskunta hyväksyy tämän ratifioinnin selityksen kanssa, se on erittäin vahva kannanotto Suomen, hallituksen ja saamelaiskäräjien suunnalta, miten Suomen kansallinen ratkaisu pitää tulkita.
Sami Manninen, voiko käydä niin, että Suomen selityksellä ole lopulta oikeudellista velvoittavuutta?– Mielestäni niin ei voi käydä. Kun aikanaan Norja teki ensimmäistä yritystä ratifioida sopimusta, heillä oli samantyyppinen lähtökohta, että omistus- ja hallintaoikeuksia ei siirretä Norjan valtiolta. Silloin asiasta ei oltu sovittu paikallisen saamelaisyhteisön kanssa, minkä vuoksi Norjan silloinen ratkaisu ei ollut ILO:n hyväksyttävissä. Meidän kansallinen ratkaisu on saamelaiskäräjien kanssa yhdessä neuvoteltu.
Mitä tapahtuisi, jos artikla 14 velvoittaisikin valtion luovuttamaan maaoikeudet saamelaisille?
– Meidän mielestä niin ei tapahdu. Sellaisen spekulatiivisen tilanteen spekulointi ei ole viisasta. En lähde sitä arvioimaan.
– Valvontajärjestelmä on sellainen, että Suomi muutaman vuoden sisällä sopimuksen voimaantulosta antaa raportin, miten sopimusta on pantu täytäntöön. Sen jälkeen ILO:n toimeenpanoelimet arvioivat raporttia ja antavat suosituksia. Sen jälkeen niitä arvioidaan ja katsotaan, mitä tehdään.