Professori Juhani Suomi pureutuu uudessa kirjassaan kriittisessä sävyssä Mauno Koiviston presidenttikauden alkuvuosiin. Hän purkaa Koiviston julkista kuvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sisäpolitiikkaan ja katsoo muutospaineiden saattelemana virkaan astuneen Koiviston käytännössä toimineen vastoin odotuksia. Kehitys kulki hänen mielestään päin vastaiseen suuntaan..
Juhani Suomen näkemyksen mukaan äänestäjät saivat toisenlaisen presidentin kuin kuvittelivat valinneensa. Luvattu parlamentarismin lisääminen jäi puheiden asteelle, Koivisto piti ulkopolitiikan suitset tiukasti käsissään ja esimerkiksi hänen suhteensa lehdistöön taikka läheiseen naapuriimme Ruotsiin ajautuivat törmäyskurssille.
"Myönteistä kehitystä aivan varmasti tapahtui, vaikka aika paljon kyse oli mielikuvista", Suomi kertoi. Keskeinen ongelma oli Koiviston matala profiili, pysytteleminen sivustaseuraajana. Suomi lainasi Tuomas Keskistä: "Koivisto antoi vastuun, mutta piti vallan."
Koivisto piti
arkistonsa kiinni
Juhani Suomi korosti kirjansa julkistamistilaisuudessa, että kyse ei ole Koiviston elämäkerrasta. Sellaista ei kannata ryhtyä työstämään, jos "sen nimihenkilö ei pidä ajatuksesta ja tekee sen tiettäväksi jopa tiedotusvälineiden edustajille."
Lisäksi Koivisto piti arkistonsa visusti suljettuna. Lopullinen kimmoke oli amerikkalaisdiplomaatin kuvaus, jossa Paavo Lipponen todisti kahdesti Koiviston tehneen lopun Kekkosen aikaisesta nöyristelevästä käytöksestä Neuvostoliittoon päin sekä Moskovan sekaantumisesta Suomen asioihin. "Vaikka väitteissä oli aimo annos astian makua, olin kuitenkin yllättynyt. Olin itse palvellut Koiviston ensimmäisellä presidenttikaudella kohtalaisella näköalapaikalla, enkä ollut moista havainnut", Suomi kuvaa intoaan selvittää, mitä noina vuosina tapahtui ja miksi.
Kun Koivistosta tuli presidentti tammikuussa 1982, takana oli "pitkä, vakaa" Kekkosen aika ja ilmassa muutospaineita. Suomi puhuu anti-ilmiöstä, turhautumisesta, oppositiohengestä ja popularisoinnista, jonka SDP osasi hyödyntää.
YYA-sopimus
voimissaan
Mauno Koiviston astuessa virkaansa hän ilmoitti vahvistavansa parlamentarismia. Ulkopolitiikka pysyi silti tiiviisti presidentillä, eikä hän muutenkaan halunnut kaventaa presidentin valtaoikeuksia.
Koivisto ei halunnut esimerkiksi pääministerin valintaa siirrettäväksi presidentiltä eduskunnalle suurelta osin vesittyneessä valtiosääntöuudistuksessa.
Turvallisuuspolitiikka keskittyi Suomen mukaan aktiivisesti ennen kaikkea idänsuhteiden ympärille. Koivisto pyrki luomaan henkilökohtaiset suhteet Neuvostoliiton johtoon, Paasikiven-Kekkosen linjalla, "horjumatta, sivuille vilkuilematta." Koiviston kannalta hankalaa oli itänaapurin johdon vaihtuminen kolme kertaa; hän joutui aloittamaan vakuuttelunsa aina uudelleen.
Kotimaassa esiintyneet spekulaatiot ulkopolitiikan muuttumisesta Koivisto ampui alas määrätietoisesti ja Suomen mukaan hän joutui vetämään Kekkosen takuumiehekseen monta kertaa. Tämä toistui niin usein, että niistä tosiaankin tuli liturgiaa. Koivisto matkusti Moskovaan vain viisi viikkoa virkaanastumisensa jälkeen. YYA-sopimuksen jatkaminen nostettiin esiin, vaikka se olisi ollut voimassa vielä kahdeksan vuotta. Tätä "panttia" Suomi pitää enää kukonaskeleen päässä Kremlin kosiskelusta.
Suomen mukaan hyvät suhteet Ruotsiin onnistuttiin lähes tuhoamaan 1980-luvun alussa hyvin nopeasti. Tämä kärjistyi ruotsalaisten sukellusvenejahtiin; ruotsalaiset ihmettelivät lähimmän veljeskansan asettumista ikään kuin Neuvostoliiton puolelle Ruotsia vastaan, kun Koivisto julkisesti epäili havaintojen todenperäisyyttä. Suomi todistaa Koiviston suksien ajautuneen ristiin myös median kanssa 1984.