Urho Kekkonen herättää edelleen vahvoja tuntoja yli 20 vuotta kuolemansa jälkeen. Tunteet vaihtelevat syvästä kunnioituksesta jopa halveksuntaan. Kiistat varmasti myös jatkuvat, vaikkei Kekkosesta kirjoittaminen ja puhuminen taida enää ollakaan kovin muodikasta.
Kekkos-tutkija valtiotieteiden tohtori Esa Seppänen kertaa uudessa kirjassaan UKK:n syvä jälki - Perintö vai painolasti? (Ajatus) sitä, mitä Kekkosesta on vuoden 1986 jälkeen kirjoitettu. Toisinajattelijoita käsitellessään hän sivaltaa terävästi sanan säilällä. Voidaan jopa tulkita, että Seppänen on ristiretkellä Kekkosen kunnian puolesta. Joka tapauksessa hän haluaisi, että nyky-Suomikin ottaisi opiksi Kekkosesta.
Mikään yllätys ei ole, että Seppäsen konnagalleriassa ykkössijalla on dosentti Hannu Rautkallio. Useassa kirjassaan Rautkallio on esittänyt Kekkosen hyvin epäedullisessa sävyssä. Seppänen tyrmää täysin "Tampereen dosentin" tutkimusmetodit, -tulokset ja teesit. Seppänen tosin ei ole ensimmäinen eikä viimeinen Rautkallion arvostelija.
Jyrkän tuomion saa myös toimittaja Pekka Hyvärisen kirja Suomen mies - Urho Kekkosen elämä (WSOY). Siinä Rautkallio toimi Hyvärisen tukena. Kirja on Seppäsen mielestä sujuvakynäisen lehtimiehen ja pakkomielteisen arkistonkaivajan sekametelisopppa, jossa faktat ja fiktiot menevät herttaisen mullin mallin.
Niin ikään tylyn tuomion saa tutkija Jukka Seppinen, joka muutama vuosi sitten kirjoitti oman elämäkerran Kekkosesta. Samaan "rautkalliolaiseen" kastiin Seppänen lukee myös europarlamentaarikko Lasse Lehtisen väitöskirjan Kekkosen ja SDP:n suhteista. Kirjailija Jari Tervokin kuuluu Myyrä-teoksellaan "rautkalliolaisiin".
Sorsien ulostusastia
Parhaimman arvosanan Seppäseltä saavat Kekkosen nuoruusaikoja tutkinut dosentti Ari Uino ja Kekkosen mittavan elämäkertasarjan kirjoittanut professori Juhani Suomi.
Myöskään Suomen valtiojohto ei säästy Seppäsen arvostelulta. Hän käsittelee kirjassa pitkään Suomen ja Venäjän suhteita ja päätyy siihen, että Suomelta ilmiselvästi puuttuu kokonaisvaltainen Venäjä-strategia. Tässä yhteydessä hän viittaa Kekkosen laajaan kokemukseen Venäjän-suhteiden hoidossa.
"Siinä tarvittiin ennen kaikkea johdonmukaisesti ja määrätietoisesti toteutettua kokonaisvaltaista toimintastrategiaa, joka tämän päivän valtiojohdoltamme näyttää puuttuvan", hän kirjoittaa.
Seppänen arvostelee kipakasti myös sitä, ettei Kekkosesta tehty Helsinkiin näköispatsasta. Kekkosen muistomerkki Finlandia-talon kupeessa on hänen mielestään sinänsä oikealla paikalla. Hän kuitenkin paheksuu jyrkästi sitä, että Kekkosen muistolle on tarkoitettu teos on muuttunut sorsien ulostusastiaksi.
"Väkisinkin syntyy toisinaan sellainen kummallinen kuva, että Kekkosta arvostetaan tänään enemmän Venäjällä kuin Suomessa", hän suomii.
Seppänen on useissa kirjoissaan käsitellyt Suomen suhteita itänaapuriin. Hänen massiivinen väitöskirjansa "itäsuhteiden kolmiodraamasta" eli Kekkosen ja neuvostojohtajien Leonid Brezhnevin ja Aleksei Kosyginin suhteista valmistui pari vuotta sitten. Sekään ei välttynyt arvostelulta.