timo.paakki@kaleva.fi
Vaikka syytä kansan politiikasta vieraannuttamisesta vieritetään usein muille tahoille, poliitikot ovat pahimpia politiikan mustaajia. Jos joku ei usko väitettä, hän voi tutustua minkä tahansa puolueen kärkihahmojen puheisiin viime ajoilta. Siellä saavat poliitikot kuulla kunniansa. Ei sentään veljet ja sisaret omassa kuppikunnassa, vaan muiden suuntausten surkeat tunarit.
Moukaroinnista saavat kaikki puolueet osansa. Iskut ovat sitä raskaampia, mitä lähemmäksi vaalit tulevat. Ennen maaliskuun 18. päivää kuulemme vielä monista poliitikkojen kataluuksista, poliitikkojen kertomina. Ankarimmat sivallukset varataan mahdollisimman lähelle vaalipäivää.
Epävarmojen äänestäjien joukko kasvaa jatkuvasti. Kun joku sopivaa vaihtoehtoa etsivä uskoo löytäneensä äänelleen kohteen, silmiin tai korviin osuu lausunto juuri sen suuntauksen älyttömistä vaalilupauksista tai kieroista juonista.
Joku on luvannut liian paljon, joku liian vähän. Jollakin taholla on oikeansuuntaisia, mutta epärealistisia kaavailuja. Eräät kuulema yrittävät torjua epäkohdat virheellisin keinoin. Aivan kuin asialla olisi palopäällikkö, jonka on pakko tunnustaa naapurikunnan VPK:n sammuttaneen palon, mutta tyyli on ollut väärä.
Eikä kansan tarvitse muistella, mitkä lupaukset on jätetty toteuttamatta. Sen kertovat muiden puolueiden poliitikot, hyvinkin auliisti.
Kukahan menisi uurnille, jos kaikki tuo otettaisiin tosissaan? Tietysti poliittisesti uskollisimmat, heihin ei omaan puolueeseen suunnattu kritiikki pure. Mutta puolueisiin lujasti kytkeytyneitä on yhä vähemmän. Mitä löyhemmät siteet, sitä enemmän etsii vaikkapa vaalikeskusteluista asiallista informaatiota. Inttämisen seasta sitä ei hevin löydä.
Viitseliäimmät kiertävät ehdokkaiden vaalitilaisuuksissa. Tavallisella työssä käyvällä ihmisellä aika ei siihen riitä.
Nykyinen tekniikka tarjoaa sentään henkireiän kielteiseen sanomaan kyllästyneille. Vaalikoneiden tarjonta on kiintoisaa. Siinä voi testata myös itseään. Vaatimuksiaan hieman eri tavoin painottaen saa kerta kerralta eri ehdokkaan sopimaan ajatusmaailmaansa.
Tosin tunsin oloni hämmentyneeksi, kun ensimmäinen vaalikoneen kokeilu tuotti ajatuksiini parhaiten sopiviksi kolme tasavahvaa, 80-prosenttisesti kanssani samaa mieltä olevaa ehdokasta. Jos joku arvuuttelee, mikä oli puolue, voin paljastaa hieman: Kaikki kolme olivat eri puolueista. Väittääkö joku vielä, että puolueet eivät olisi viime aikoina samankaltaistuneet?
Jokaisessa vaalipiirissä ja kaikissa puolueissa onkin tyrkyllä aivan kelpoisia ehdokkaita. Tarjokkaista on varmasti mahdollista seuloa eduskunta, joka kykenee huolehtimaan hyvin yhteiskuntamme säännöksistä.
Jos malttia olisi hieman koettua enemmän, he kykenisivät myös pitämään politiikan maineen puhtaampana. Kansa on aivan oikeutetusti ärtynyt muun muassa siitä, että edustajat säätävät itselleen palkkaetuja, joita ei suotaisi millekään muulle alalle. Mukavan palkan höysteenä ovat verottomat kulukorvaukset ja lempeä eläkesäännöstö.
Eduskunnassa istuukin ainoa porukka, joiden työehtoneuvotteluihin työnantaja - me äänestäjät - ei pääse vaikuttamaan.
Tuosta harmista huolimatta äänestettäväksi sopiva ehdokas on helppo löytää. Sitten voi vain jännittää, onko muita kannattajia riittävästi.