Viime aikojen tapahtumat, kuten meno vähin äänin mukaan EU:n taistelujoukkoihin, antavat tukea ulkoasiainvaliokunnan arviolle, että massiiviset selonteot ovat väärä väline määrittää Suomen linjaa.
Maanantaina Brysselissä pidetyssä EU:n voimavarakonferenssissa Suomea edustivat ulkoministeri Erkki Tuomioja ja puolustusministeri Seppo Kääriäinen. Tuossa kokouksessa sinetöitiin iso käänne Suomen puolustus- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa.
Sotilaallisesti liittoutumaton Suomi ilmoitti menevänsä mukaan perustettaviin EU:n taistelujoukkoihin, ja vieläpä kahteen eri ryhmään. Toista ryhmää johtaa Saksa, ja Suomen ohella siinä on mukana Hollanti. Toinen on Ruotsin vetämä pohjoismainen ryhmä, johon on määrä saada myös EU:n ulkopuolinen maa Norja.
Tämä kuvaa hyvin sitä nopeutta ja tapaa, jolla muutokset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toteuttamisessa tapahtuvat. Matti Vanhasen hallitus sitoutui EU:ssa asiaan, jonka tiesi olevan ristiriidassa voimassa olevan rauhanturvalain kanssa. Tosiasiallisesti eduskunta joutuu muuttamaan lainsäädäntöä, jotta lait jälkikäteen sopeutuisivat hallituksen jo tekemiin linjauksiin. Vaikka muutos sinänsä on paikallaan, kansanvallan periaatteiden kunnioitus olisi vaatinut toisenlaista marssijärjestystä.
Pääministeri Matti Vanhanen käytti näistä teemoista terävän ja selväsanaisen puheen Kalevan turvallisuuspoliittisessa seminaarissa Oulussa. Se oli paikallaan, mutta ei poista aikataulun perusongelmaa: vain vajaa viikko tuon puheen jälkeen Suomi sitoutui Brysselissä taistelujoukkoihin. Eduskunta ei ehtinyt vauhtiin mukaan.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutostahti on kova, eikä ole ihme, jos kansalaisilla on vain hämärä käsitys siitä, missä mennään. EU-joukkojen todellisuuden suhteen silmät saattavat avautua oikeasti vasta sitten, jos suomalaissotilaat todella joutuvat taisteluihin saksalaisten johtamina vaikkapa jossakin Afrikan maassa.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta otti perjantaina Liisa Jaakonsaaren johdolla terävästi kantaa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon. Valiokunta totesi pitävänsä Natoa todellisena vaihtoehtona, minkä vastaakin paremmin tosiasioita kuin selonteon epämääräiset muotoilut.
Sen sijaan Suomen liittoutumattomuuden määrittelyt ovat valiokunnankin jäljiltä sellaista sanataiteilua, että luultavasti entistä useampi kansalainen putoaa kärryiltä.
Perusongelma lienee siinä, että puolueettomuus on iskostunut suomalaisten selkäytimiin, vaikka nykyhetken tosiasiallinen politiikka on aivan muuta. Onkin kysyttävä, mihin nähden EU-taistelujoukkoja ulkomaille Nato-maiden kanssa lähettävä, unionin turvallisuusyhteisöön kuuluva maa oikein on liittoutumaton? Asia ei nimittäin enää määräydy pelkän Nato-jäsenyyden kautta.
Kansalaisten hämmennystä on omiaan lisäämään se, ettei presidentti Tarja Halonen ole pitänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikasta eli tehtävänsä tärkeimmältä saralta yhtään linjapuhetta, jota voisi verrata Vanhasen Oulun-esiintymiseen.
Hallituksen paksua selontekoa rakennettiin kauan ja hartaasti, mutta ulkoasiainvaliokunta kritisoi rajusti lopputulosta. Valiokunnalla olikin selvästi todellisuudentajua, kun se ehdotti luopumista kokonaan tällaisista selonteoista ja toivoi tilalle nopeita, lyhyitä ja ytimekkäitä toimintalinjauksia. Nytkin aika on jo ajamassa koko selonteon ohi.