Viranomainen oli lähin omainen ainakin silloin, kun poliisi auttoi pohjoisen kaupungin keskustassa kohmettuneen 81-vuotiaan naisen ylös lumihangesta. Istualleen vajonnut vanhus ei oikein muistanut, missä asuu. Poliisi sentään pystyi selvittämään, että koti on palvelukeskuksen yhteydessä.
Vastaavista tapahtumista, myös kohtalokkaammin päättyneistä, on tänäkin talvena kuultu aivan liian useasti. Yksikin sellainen olisi enemmän kuin tarpeeksi.
Oikeutettua on pohtia, onkohan palvelukeskus oikea nimi paikalle, jossa muistikatkoisten ikäihmisten varalle ei ole vartiointia.
Kaikki tietävät varmasti, että kuntien ja valtion rahat ovat vähissä. Lähihistorian aikana yhteiskunnalla on ollut monenlaista ylimääräistä menoerää, pankkitukea ja sen sellaista.
Onneksi kansanedustajat sentään onnistuivat keskinäisissä palkkaneuvotteluissaan niin hyvin, että ainakaan heistä ei liiemmin kerry kuormaa kuntien ylläpitämiin palvelu- ja hoitolaitoksiin. Heillä, ja monilla muillakin hyväosaisilla, riittää nappulaa maksaa hoidostaan yksityisissä vanhainkodeissa sitten, kun asuminen omassa kodissa ei enää onnistu. Niissä on varmasti riittävä valvonta. Toimilupaa ei kannata riskeerata.
Useimmat tavalliset suomalaiset kuitenkin viettävät viimeiset vuotensa yhteiskunnan ylläpitämissä laitoksissa. Hyvä sentään, että viime vuosina vallitseva linja on ollut mahdollisimman pitkälle kotona asumista suosivaa. Kun päivittäisiin askareisiin riittää tukea, heikkovoimainenkin ikäihminen varmasti tuntee tutun paikan turvalliseksi.
Muistin pettäessä valvonnatta asuminen on kuitenkin liian vaarallista. Jos vanhuksen seuranta omassa asunnossa ei onnistu edes nykytekniikan avustuksella, laitoshoito on ainoa vaihtoehto.
Siitä pitää vain tehdä nykyistä turvallisempaa ja inhimillisempää.
Usein ajatellaan hyvästä syystä, että jonkun ammattiliiton vaade alan väen lisäämisestä on vain järjestöille tavallista pyrkimystä turvata jäsenistönsä määrää. Toisin on kuitenkin suhtauduttava Suomen lähi- ja perushoitajien liiton kunnille ja valtiolle esittämään vaatimukseen, että vanhusten turvallisuuden parantamiseksi olisi lisättävä hoitoalan koulutettua henkilökuntaa.
Pian käy niinkin, että suuri osa hoitajista muuttuu hoidettaviksi. Hoivatehtävissä on runsaasti suurten ikäluokkien ihmisiä.
Sivistysvaltion kuuluu pitää huolta niistä, jotka eivät jaksa itse itsestään huolehtia. Nyt ei likikään aina tehdä niin.
Kirjailija Simo Hämäläinen luonnehtii tuoreessa teoksessaan aivan todellisuutta vastaavasti tilannetta suomalaisessa vanhusten hoitolassa, kun yövuorossa on vain yksi ihminen. Suurin osa hoidettavista pidetään rauhallisina lääkkeiden turvin. Muutamat asukit tietävät, mitkä pillerit voi jättää nielemättä.
Kirjailijan mielikuvitus lietsoo myös näkyjä siitä, kuinka karmeita voi sattua. Epämääräisiä kipuja selässään valittanut vanhus viedään tutkittavaksi terveyskeskukseen. Siellä havaitaan, että hän on maannut ilmeisen pitkään tekohampaidensa päällä. Ne on operoitava selästä irti.
Lukija voi pitää päättäjille osoitettua varoitusta liiankin ronskina. Mutta aivoissa saattaa välähtää myös ajatus, että entäpä jos noin käy jonakin päivänä. Monissa sairaaloissa ja terveyskeskuksissa tiedetään vanhuksille tulleista eriskummallisista vammoista.
Hoitajat tekevät varmasti parhaansa. Mutta enempäänsä ei kukaan ehdi.
Päättäjiksi pyrkivien pitäisi osata kertoa, mistä voidaan ottaa rahat vanhusten hoivan parantamiseen. Jos joku heistä arvioi, että hoito on nykyisellään kyllin laadukasta, hän ei tunne todellisuutta.