Olen suomalainen äiti, joka seuraa viime aikojen kamalien ja tuomittavien tekojen uutisointia ja niistä käytävää keskustelua surullisena.
Päällimmäisenä mielessä kysymys siitä, että miten tämä kilpahuuto on auttanut uhreja, joiden kehoa ja mieltä on julmasti rikottu? Rikokseen syyllistyneiden löytäminen, kiinniottaminen ja tuomitseminen kuuluu poliisille ja oikeuslaitokselle, näitä tahoja ohjaa myös lait, joiden mukaan niiden tulee toimia.
Mikä on sitten tavallisen kansalaisen rooli niin yksityisesti kuin yhteisönäkin? Haluammeko katsoa vain taaksepäin, kertoa sormea heilutellen mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä ei? Jälkiviisashan on aina oikeassa. Vai olisiko mahdollista pysähtyä tämän iljettävän ja hyvin vahingollisen ilmiön äärelle pohtimaan, kuinka lasten seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan ehkäistä ja mitä me kaikki aikuiset voimme sen eteen tehdä?
Vaikuttaa monesti siltä, että kun kyseessä on näin herkkä asia, lapsen ja nuoren kehittyvä seksuaalisuus ja siihen kajoaminen, me aikuiset koemme syvää avuttomuutta. Ehkä tämä avuttomuus näyttäytyy myös siten, että nämä rikokset on helpompi kohdata ulkoistamalla ne toiseuden piiriin. Syyllisiä ovatkin muut. Maahanmuuttajat. Näin vihan kohde on helppo paikantaa; turvapaikanhakijat ja heidän hyysääjänsä. Ei tarvitse puhua siitä, että sama ilmiö on hyvin laaja, vaikka maassamme ei asuisi yhtäkään muualta tullutta. Ei tarvitse kohdata sitä, että lasta ja nuorta rikkova aikuinen on usein ”meihin” kuuluva, jopa tuttu tai sukulainen.
On myös kyettävä tunnustamaan, että kotoutumisprosessimme eivät ole onnistuneet. Emme ole onnistuneet ottamaan ihmisiä osallisiksi yhteiskuntaamme. Jokainen voi kysyä itseltään, olenko antanut mahdollisuuden?
Maahanmuutosta on oikeus olla mitä mieltä tahansa, mutta meidän on aina elettävä olemassa olevien päätösten ja vallitsevien lakien mukaan. Jos oikeasti haluamme ehkäistä tämänkaltaisten rikosten ilmenemistä, tarvitaan resursseja.
Aikuinen, joka aidosti on huolissaan lasten ja nuorten turvallisuudesta maahanmuutosta johtuen, ei epää kotoutustyöltä resursseja ja jää katsomaan ja odottamaan, kuinka maahamme tulleet pärjäävät, jotta voisi todeta ”mitä minä sanoin”. Välittävä aikuinen etsii ratkaisuja ja antaa tukensa. Sitä tarvitsevat omat lapsemme ja nuoremme. Ja turvapaikanhakijat.
On luonnollista, että lapsi etsii ja tutkii omaa seksuaalisuuttaan, eikä seksuaalikasvatus saisi olla puutteellista sen vuoksi, että aikuinen kokee sen vaikeaksi. Meidän tulee kertoa vahingollisista ilmiöistä ja siitä millainen toiminta voi altistaa uhriksi joutumiselle. Ei siksi, että syy olisi lasten, vaan siksi koska on näin kammottavalla tavalla väärin toimivia aikuisia. Erityisesti tulee ylläpitää sellaista ilmapiiriä jossa voi kokea, että vaikeistakin asioista uskaltaa kertoa ilman häpeäleimoja.
Lopuksi haluan mainita omaa perhettäni ja turvallisuuden tunnettamme vahingoittaneesta kokemuksesta. Ensimmäisellä kymmenellä oleva lapseni sai aikuiselta mieheltä kuvaviestin sukupuolielimestään teksteineen, jotka vihjasivat lapseni halunneen tällaista sisältöä.
Lapseni ei ole somessa, ei pyöri kaupungilla ja kuitenkin kotiemme seinien sisälle tunkeutui tällainen lasta haavoittava asia. Koska suomalainen aikuinen mies päätti niin.
Olen tuntenut suunnatonta vihaa ja hirvittävän paljon surua. Mutta vihannut olen vain tekijää ja muita samoin toimivia. Asia on poliisin tutkittavana ja luotamme oikeusjärjestelmän toimivan.
Vastuu rikoksista on niiden tekijöillä, mutta vastuu ennaltaehkäisevistä toimista on kaikilla aikuisilla. Kantakaamme tätä vastuuta.
Asiallisen keskustelun puolesta
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.