Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, kuinka turvallisuus ja siihen kohdistuvat uhkat tulisi määritellä. Tätä keskustelua on viritellyt muun muassa alkamassa oleva turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelu. Tämä on luonnollista siksi, että tällaisen selonteon keskeinen tehtävä on vastata kysymykseen, kuinka maan ja kansalaisten turvallisuus voidaan eri uhkatilanteissa varmistaa.
Turvallisuuden käsitteen perusteellinen pohdinta kuuluu luonnostaan selonteon etenemistä seuraavalle parlamentaariselle ryhmälle. Jo edellisessä, vuonna 2004 valmistuneessa, selonteossa omaksuttiin laaja turvallisuuskäsite, johon kuuluvat perinteisten sotilaallisten uhkien lisäksi myös muut turvattomuutta aiheuttavat riskit mukaan lukien ympäristöongelmat ja ihmisoikeusrikkomukset. Ääritapauksissa mukaan lasketaan jopa liikenneonnettomuudet ja työpaikkatapaturmat.
Onkin selvää, että laaja turvallisuuskäsite on nykymaailmassa ainoa mielekäs lähestymistapa. Jos "sotaretoriikasta" tulee turvallisuuspolitiikan ydin, olemme kaikki rauhan miehiä, pääministeri Vanhasen kommenttia mukaillen. Keskustelussa ei kyseessä voikaan olla paluu perinteiseen sota- ja valtiokeskeiseen turvallisuuskäsitteeseen. Pikemminkin on kysyttävä, kuinka laaja ja millä tavalla muotoiltu turvallisuuskäsitys tarjoaa mielekkään perustan turvallisuuspoliittisille analyysille ja politiikkatoimille.
Itse olen tässä keskustelussa edustanut sitä kantaa, että turvallisuuden käsitettä ei tulisi kohtuuttomasti laajentaa, vaan sille pitäisi määrittää analyyttisesti ja poliittisesti perustellut rajat. Mielestäni on olemassa riskejä ja uhkatekijöitä, jotka ovat kyllä todellisia, mutta joita ei sittenkään ole mielekästä tarkastella juuri turvallisuuspolitiikan näkökulmasta.
Kuinka sitten tällainen laaja, mutta ei kohtuuttoman laaja turvallisuuskäsite olisi määriteltävä? Lähtökohdaksi on hyvä tehdä ero turvallisuusuhkien ja turvallisuuspoliittisten uhkien välillä. Luonnononnettomuus, tuhoisakin, ei ole turvallisuuspoliittinen uhka, vaikka se saattaa merkitä suurien ihmisjoukkojen tuhoutumista. Tällaisiin uhkiin voidaan vastata vaikkapa rakentamalla tsunamien ennakkovaroitusjärjestelmiä tai vahvistamalla rakennusten konstruktiota.
Otin luonnononnettomuudet esimerkiksi tarkoituksella. Nimittäin turvallisuuspoliittisessa uhkassa täytyy taustalla olla toisen toimijan tarkoitus, intentio, vahingoittaa sen kohdetta.
Tässä tavallisesti fyysisessä vahingoittamisessa voidaan käyttää erilaisia keinoja: puhtaasti sotilaallisten keinojen lisäksi voidaan katkaista energiatoimitukset, räjäyttää voimalaitos, levittää kulkutauteja tai myrkyttää vesijärjestelmät. Luonnollisesti vahingoittaminen voi olla myös taloudellista: hyökkäys maan valuuttaa tai tietokonejärjestelmiä vastaan -- esimerkiksi Viroa kohtaan keväällä 2007 -- on helposti myös turvallisuuspoliittinen uhka.
Epäluotettavat ydinvoimalat omassa tai naapurimaassa ovat kiistatta turvallisuusriski, johon voidaan osaksi varautua muun muassa parantamalla niiden teknistä turvallisuutta (sekä jakamalla joditabletteja omille kansalaisille!). Kyseessä ei kuitenkaan normaalitapauksessa ole turvallisuuspoliittinen uhka, koska harvemmin voimalan omistaja alkaa tarkoituksella sulattaa reaktorin ydintä aiheuttaakseen vahinkoa muiden maiden (tai oman maansa) kansalaisille.
On tietysti myönnettävä, että kaikkien turvallisuuspoliittisten uhkien takana ei ole välttämättä suoranaista vahingoittamistarkoitusta. Esimerkiksi ilmastonmuutos ei ole sinänsä turvallisuuspoliittinen uhka, mutta se saattaa aiheuttaa vastaavia kielteisiä vaikutuksia. Kun ilmakehän lämpeneminen muun muassa nopeuttaa aavikoitumista, seurauksena on luonnonvarojen niukkenemisesta seuraava väkivaltainen konflikti maanviljelijöiden ja paimentolaisten välillä kuten on käynyt Darfurissa. Ympäristömuutokset tulevat aiheuttamaan myös vesivarojen jakamiseen liittyviä konflikteja.
Useimmat ympäristöongelmat ovat kuitenkin ympäristöpoliittisia, eivätkä turvallisuuspoliittisia uhkatekijöitä. Samaan tapaan voidaan sanoa, että aidsin tai sarsin kaltaiset uhkat, joissa riskitekijät voivat olla hyvinkin vakavia, ovat ennen kaikkea terveyspoliittisia ongelmia. Niiden torjumiseksi on olemassa omia keinojaan, joita kuitenkaan ei tarvitse luokitella turvallisuuspolitiikan otsakkeen alle.
Turvallisuuspoliittiset uhkat ovat yleensä kollektiivisia, eivät yksilökohtaisia. Totta kai tällaistenkin uhkien uhrit ovat viime kädessä yksilöitä, mutta ne kohdistuvat kuitenkin laajempaan kokonaisuuteen. Suomalaisen liikemiehen mahdollinen kidnappaus ja lunnaiden vaatiminen ulkomailla on tietysti tälle henkilölle turvallisuusriski, mutta se ei laajemmassa katsannossa ole turvallisuuspoliittinen ongelma. Toisaalta kaikki kollektiiviset turvallisuusriskit -- kuten luonnononnettomuuksien aiheuttamat -- eivät ole turvallisuuspoliittisia ongelmia.
Miksi tällaista käsitepyöritystä tarvitaan: eikö se ole akateemista hiuksenhalkomista? Käsitteiden selkeys ja yhteinen ymmärtäminen ensiksikin jäsentää ja helpottaa keskustelua: osapuolet puhuvat samasta asiasta. Vielä tärkeämpää on se, että selkeät käsitteet auttavat jakamaan vastuuta yhteiskunnassa. Voidaan pohtia sitä, mitkä turvallisuusriskit kuuluvat valtion ja mitkä yksilön vastuulle.
Valtion sisällä liki kaikki ministeriöt ovat omalla alallaan turvallisuusministeriöitä, mutta eivät ne silti ole turvallisuuspolitiikasta vastaavia ministeriöitä. Turvallisuuspoliittiset asiat kuuluvat luonnostaan presidentille, valtioneuvostolle ja eduskunnalle, mutta ministeriöistä vain ulko-, puolustus- ja sisäministeriöllä on selkeästi turvallisuuspoliittisia tehtäviä. Tämän lisäksi muillakin ministeriöillä saattaa olla turvallisuuspoliittisia tehtävä kuten kauppa- ja teollisuusministeriöllä (energiahuolto) sekä maa- ja metsätalousministeriöllä (elintarvikehuolto).
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.