Kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok.).
Presidentinvaalien toinen kierros on parhaillaan käynnissä. Tuore mielipidetiedustelu osoittaa, että vaalista on tulossa ennakoitua tiukempi. Kantaansa epäröivien joukko on kuitenkin poikkeuksellisen suuri. Suuri paino tuleekin olemaan vaalikeskusteluilla, jotka ensimmäisellä kierroksella jäivät harmittavan vaisuiksi.
Etenkin presidentinvaalien turvallisuuspoliittinen keskustelu on ollut aneemista. Kaikki turvallisuuspolitiikkaa seuraavat tietävät, että ympäristössämme on käynnissä suuri myllerrys. Valtiot molemmin puolin Atlanttia joutuvat pohtimaan, miten torjua ns. uusia uhkia, joita ei vielä muutama vuosikymmen sitten huomioitu lainkaan.
Turvallisuuspolitiikalla pitää pyrkiä torjumaan kaikki kuviteltavissa olevat uhat, niin perinteiset kuin uudetkin. Aluepuolustuksen järjestäminen on yhä puolustusvoimien ydintehtävä. WTC-iskuista käynnistynyt maailmanpolitiikan aikakausi on osoittanut, ettei yksikään valtio voi yksin turvata kansalaistensa turvallisuutta. Ei edes maailman ainoa hypervalta Yhdysvallat. Kun olemme nähneet miten maailma voi muuttua silmänräpäyksessä, tuskin löytyy poliittista vaikuttajaa, joka olisi valmis panemaan päänsä pantiksi, ettei Suomeen enää koskaan kohdistu aseellisen hyökkäyksen uhkaa.
Turvallisuusdoktriinimme lähtee siitä, että aluepuolustuksemme on sekä uskottava että itsenäinen. Muita kriteerejä, kuten järjestelmän taloudellisuutta ja tehokkuutta, ei tässä ajattelussa huomioida. Tai sitä, tukeeko aluepuolustusjärjestelmämme varustautumista uusiin uhkiin.
On selvää, että lähivuosina meidän on valittava näistä kahdesta vaihtoehdoista toinen. Kansallinen aluepuolustuksemme voi olla joko uskottava tai itsenäinen, muttei molempia. Tämä johtuu voimavarojen niukkuudesta. Tilanteessa, jossa uusien puolustusjärjestelmien hinta kallistuu noin seitsemän prosenttia vuosittain, emme voi pitää puolustustamme uskottavana ilman merkittävää puolustusbudjetin kasvattamista. Tämä taas ei ole realistista.
Onkin kyseenalaistettava koko ajattelu uskottavasta ja itsenäisestä puolustuksesta. Kun pitää valita jompi kumpi, jokainen vastuullinen poliitikko valitsee uskottavuuden. Mitä lisäarvoa puolustuksen itsenäisyydellä on? Kekkosen kaudella oli järkevää pysytellä kylmän sodan etupiirien ulkopuolella neutraalina, mutta nyt kun kylmä sota on ohi, on uuden valinnan paikka.
Uskottavan ja tehokkaan aluepuolustuksen Suomi järjestäisi kaikkein helpoimmin hankkimalla itselleen kollektiiviset turvatakuut taholta, joka meille sellaiset antaa eli Natolta.
EU:ssakin puuhataan parhaillaan keskinäisten turvatakuiden käyttöönottoa, mutta niin kauan kuin uutta perustuslakia ei ole ja takuu on kiinni Naton resursseista, olisi tehtävä oikea johtopäätös ja mentävä Natoon.
Nato-jäsenyys olisi perusteltua myös turvallisuuspolitiikan toisen haasteen eli uusien uhkien torjumiseksi. Uusia uhkia kuten joukkotuhoaseiden leviämistä diktaattorien käsiin, rikollisuudella ja ihmis- ja huumausainekaupalla rahoitettua terrorismia, verisiä sisällissotia tai maailmanlaajuisia epidemioita ei torjuta perinteisillä puolustusvoimilla.
Uusien uhkien torjumisessa keskeistä on monenkeskinen yhteistyö, toiminta kaukana omien maantieteellisten rajojen ulkopuolella, vaikeissa olosuhteissa ja pitkäkestoisesti. Muun muassa Natossa hoetaan slogania: "We must work out of area or we are out of business." Vapaasti suomennettuna: on toimittava alueemme ulkopuolella tai meistä tulee hyödyttömiä.
Puolustusvoimillemme kyky toimia alueemme ja tavallisen toimintasektorin ulkopuolella ei ole itsestäänselvyys ja siihen sisältyy hankaluuksia. EU:n jäsenvaltioista ainoastaan vanhoilla siirtomaaherroilla Iso-Britannialla ja Ranskalla on kokemusta sotilaallisista operaatioista kaukana kotimaasta. Kaikki muut EU-maat ovat YK:n piirissä hankkineet kansainvälistä kokemusta. YK-joukkojen toimivaltuudet ja luonne ovat kuitenkin erilaiset. YK-rauhanturvaajat eivät sodi, vaan menevät paikalle vasta sodan päätyttyä turvaamaan rauhan säilymistä.
Tätä uutta toimintakykyä, YK-tehtäviä haasteellisempien operaatioiden hoitamista kaukana oman alueen ulkopuolella, on yhtä aikaa kehittämässä niin Nato kuin EU:kin. EU:ssa Suomenkin on syytä liittyä ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön eteenpäinviejien joukkoon. Uudet uhat koskevat meitäkin riippumatta siitä, miten aluepuolustuksemme järjestämme.
Myös Nato tarvitsee enemmän Eurooppaa. Euroopan maiden on vahvistettava tuntuvasti puolustusyhteistyötään, jotta Nato pysyy toimintakykyisenä. Lisää tehoa on saatava myös, mikäli Eurooppa aikoo pysyä turvallisuusasioissa varteenotettavana kumppanina Yhdysvalloille. Tätähän me kaikki haluamme; entistä eurooppalaisempaa ja tasapainoisempaa Natoa, jossa Euroopan unionin ääni kuuluu siinä missä USA:nkin.
Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku, oli Paasikiven ulkopoliittisen ajattelun kulmakivi. Oikeansuuntaista, nykypaasikiveläistä ajattelua turvallisuuspolitiikkamme reaalitilanteesta löytyy puoluekentän kaikista puolueista. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes ovat olleet tässä keskustelussa samoilla linjoilla keskustaoikeiston vaikuttajien kanssa. Myös he ovat halunneet puheenvuoroillaan peräänkuuluttaa aitoa tilanneanalyysia aikansa eläneen liturgian sijaan. Varsinkin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa uskottavuuden tae on realistinen tilanneanalyysi ja siitä vedetyt oikeat johtopäätökset.