Kolumni

Tur­val­li­suus­po­li­tii­kan joh­to­lau­seet

Poliittisen pikkunäppäryyden mestarit ovat jo kauan sitten oppineet, että jos uudesta asiasta ei haluta suuren luokan mediatapahtumaa, se kannattaa pistää jakeluun vähin äänin joulunaluspäivinä.

Poliittisen pikkunäppäryyden mestarit ovat jo kauan sitten oppineet, että jos uudesta asiasta ei haluta suuren luokan mediatapahtumaa, se kannattaa pistää jakeluun vähin äänin joulunaluspäivinä.

Niin tehtiin viime kuussa uudelle turvallisuuspoliittiselle selonteolle.

Se täytti kaikki ennakko-odotukset, siitä ei saa isoja otsikoita repimälläkään. Turvallisuusympäristön kuvauksessa Venäjän asema esitetään tosin hatarasti ja osittain harhaanjohtavasti, mutta suhteet ovat hyvät ja uhkaa ei ole. Kaikki tehdään yhdessä Euroopan unionin kanssa ja Nato-yhteistyötä yhä vaan syvennetään. Ja hallitus ”ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”, mutta ei ”valmistele Nato-jäsenyyden hakemista”.

Selonteon ytimessä on kriisinhallinta- ja suorituskyky-yhteistyö Naton kanssa. Suomi haluaa päästä edistyneiden kumppanien kanssa suunnittelemaan ja valmistelemaan uusia operaatioita, se käyttää Naton työkaluja puolustusvoimien kehittämiseen, osallistuu nopean toiminnan joukkojen täydentävään toimintaan ja hyväksyy kriisinhallintaansa YK:n, EU:n tai Naton mandaatin. Selonteko ei arvioi Nato-jäsenyyttä, vaikka ilmoittaa sen hakemisen mahdolliseksi.

Edellisessä selonteossa luonnehdittiin ja kommentoitiin myös jäsenyyttä. Neljä vuotta sitten hallitus raportoi eduskunnalle, että Nato-jäsenyydellä ”olisi ennaltaehkäisevä, Suomen turvallisuutta vahvistava vaikutus”, se ”parantaisi Suomen puolustuskykyä” ja huoltovarmuutta, avaisi Suomelle pääsyn liittokunnan päätöksentekoon ja Nato-Venäjä-neuvostoon. Naton tavoitteet todettiin ”yhteensopiviksi Suomen ja Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kanssa”.

Yhteenvedoksi tästä kaikesta edellinen selonteko päätteli, että on ”vahvoja perusteita harkita Suomen Nato-jäsenyyttä”.

Nyt eduskuntakäsittelyyn menevässä selonteossa ei mainita yhtäkään näistä myönteisestä Nato-jäsenyyden ulottuvuudesta, eikä siinä ole myöskään edellisen selonteon esittämää johtopäätöstä. Nykyisin Nato-jäsenyydestä ei sovi sanoa mitään myönteistä. Kaiken yllä liikkuu entisen presidentin tuikea ja nykyisen ulkoministerin raukea pasifistinen poseeraus.

Joku on kummastellut kun presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheessa ei ollut tavanomaisia mainintoja Venäjästä. Muutos ei kuitenkaan ole dramaattinen. Itänaapuri ei ole enää sillä tavalla arvaamaton tai vaarallinen kuin Neuvostoliitto aikoinaan.

Idässä ei ole uhkaa, ei myöskään merkittävää uutta turvallisuuspoliittista kehitysnäkymää, jollaisia lännessä taas on. Se riittää, että asialliset hommat hoidetaan Venäjän kanssa, eikä siinä enää tarvita ystävyydellä ja erityissuhteilla brodeerattuja koristeita.

Niinistö pitäytyi Nato-lausumissaan selonteon linjoilla. Hän mainitsi lyhyesti kumppanuuden kehittämisen, mutta vaikeni kokonaan jäsenyyden mahdollisuudesta. Sen sijaan hän korosti vahvasti turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä Euroopan unionin ja pohjoismaisten naapurien kanssa.

Ratkaisu on yllättävä. Niinistö sanoutui vaalikampanjassaan irti Nato-jäsenyyden valmistelusta, mutta puheessaan hän kuitenkin valmisteli sitä. Todellinen turvallisuus- ja sotilaspoliittinen yhteistyö hänen mainitsemiensa kumppanien kanssa on mahdollista vain liittymällä Natoon.

Muutkin presidentit kuin Niinistö ja kaikki hallitukset Paavo Lipposen ajoista alkaen ovat ottaneet tavakseen ilmoittaa vaalien edellä, että alkavalla toimikaudella ei sitten valmistella Nato-jäsenyyttä.

Vallan ylimmät käyttäjät sitoutuvat aina neljäksi tai kuudeksi vuodeksi kerrallaan olemaan käyttämättä järkeään.

Niinistön presidenttiehdokkaana antama tällainen lupaus rajoittaa myös seuraavan eduskunnan toimintaa sen kahden ensimmäisen vuoden ajan, täysin riippumatta siitä, mikä on vaalitulos, millainen hallitus siitä syntyy ja mitä maailmassa silloin tapahtuu. Jos presidentti kieltäytyy, tuskinpa hallitus ja eduskunta alkavat väkisin valmistella jäsenyyttä kun voivat lymytä niin leveän selän takana.

Sen jälkeen kun puolueettomuudesta luovuttiin 1990-luvulla, Suomen turvallisuuspolitiikan johtolauseeksi tuli: ”ei valmistella, eikä varsinkaan ensi vaalikaudella”. Ja tällainen poliittinen heittolaukaus sidotuin silmin pimeään ei näytä edes hävettävän ketään.

Ennen nykyistä toimintamallia suuret päätökset tehtiin niin, että poliittinen johto esitti tilannearvioonsa perustuvat ehdotukset tarvittavista ratkaisuista, ja ne käsiteltiin perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Silloin johtolause oli: ”hallitus harkitsee, esittää ratkaisut ja testaa johtopäätöksensä eduskunnassa”.

Se oli järkiperäisen turvallisuuspolitiikan loistokautta. Oi niitä aikoja.

Esimerkiksi Suomen integraatiopolitiikka perustui tähän ajatusmalliin. Efta-ongelma ratkaistiin Finefta-rakenteella, solmittiin EEC-vapaakauppasopimus ja liityttiin Euroopan unioniin.

Kansalaismielipide vastusti aluksi niitä kaikkia, mutta se ei pysäyttänyt hallituksen ajatustoimintaa eikä vienyt siltä eduskunnan luottamusta. Vähitellen kansa hyväksyi presidentin ja hallituksen ratkaisut.

Tällaisiin yllättäviin saavutuksiin pystyviä johtajia sanotaan valtiomiehiksi. Nykyiset poliitikot tuntuvat ylvästelevän sillä, että heissä ainakaan ei ole sellaista ominaisuutta.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.