Islannin ilmavalvonta on aiheuttanut ennen näkemättömän Nato-vihan pandemian. Parin lentokoneen muutaman viikon yhteispohjoismainen harjoitusleiri on paisunut isommaksi asiaksi kuin suomalaisjoukon lähtö Afganistaniin kymmenen vuotta sitten tai samoihin aikoihin tapahtunut suomalaisen kenraalin nimitys Nato-prikaatin johtoon Kosovossa.
Silloin Afganistanissa elettiin sotaoloissa, ja oli varauduttava suomalaisen rauhanturvaajan kuolemaan koska tahansa kuten nytkin. Islannissa vallitsee syvä rauhantila ja toimitaan leiriolosuhteissa. Henkilötappioiden todennäköisyys on siellä yhtä pieni kuin kotimaan kentiltä Suomen ilmatilaan nousevilla Horneteilla.
Islannissa, Afganistanissa ja kaikissa kriisinhallintaoperaatioissa suomalaista asevoimaa käytetään kansainvälisen yhteisön muodostamissa rakenteissa kohdemaan yhteiskunnan vakauden ja turvallisuuden varmistamiseen. Se on puolustusvoimista ja rauhanturvatoimesta annettujen lakien mukaista toimintaa.
Aina kun tekeillä on jotakin Natoon liittyvää, huolestuneelle enemmistölle kuuluu syöttää sitä pajunköyttä, että tässä meitä nyt taas salaa kulissien takana talutetaan Natoon. Esimerkiksi Islannin kysymyksessä kaikki on kuitenkin mitä julkisinta ja keskustelu käy sellaisella volyymilla, että vaikka joku kulissi olisi, taatusti kuuluu läpi.
Nato-asiassa toistuu monesta muusta yhteydestä tuttu demokratian paradoksi. Julkisuudessa voi rauhallisin mielin mekastaa mitä vaan, sillä joku kuitenkin hoitaa asiat suunnilleen järkevällä tavalla.
Äänestäjien enemmistö vastustaa Natoa, mutta kansan valitsemat päättäjät ovat luoneet hyvin läheisen yhteistyön puolustusliiton kanssa.
Suomen puolustuslaitoksen tavoitteeksi on asetettu sotilastekninen Nato-yhteensopivuus. Se on toteutettu vähitellen parin vuosikymmenen kuluessa. Tämän jotoksen jokainen etappi on käsitelty avoimesti eduskunnassa ja dokumentoitu budjettipäätöksinä, lakeina, tiedonantoina ja selontekoina.
Nyt Suomi on sotilasteknisesti ja toimintaperiaatteiltaan niin tiiviisti Nato-mallin mukainen, että ainoa enää jäljellä oleva läheisyyden lisäämismahdollisuus on pyrkiä muodollisestikin puolustusliiton jäseneksi.
Islannin lentoharjoitukseen meno tai sieltä pois jääminen eivät vaikuta siihen, että Naton kyljessä ollaan, koska siihen asemaan on demokraattisin menetelmin päätetty pyrkiä ja tämä aikomus on toteutettu.
Kylmän sodan aikana ystävyyspolitiikkaan uskovaiset tottuivat hartain mielin toistelemaan J. K. Paasikiven uskontunnustusta, jonka mukana kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.
Tämän kuviteltiin tarkoittavan sitä, että aina pitää tehdä niin kuin Moskovasta käsketään.
Paasikivi tarkoitti sillä kuitenkin ihan muuta kuin hänen yksinkertaiset oppilapsensa. Hän tarkoitti, että tilanteiden muutokset täytyy huomata ja toimia niiden mukaan.
Nyt kaiken viisauden alkuna on sen tosiasian tunnustaminen, että on olemassa Nato, jonka kanssa Suomi on hakeutunut läheiseen yhteistyöhön. Ja toinen silmiemme edessä näkyvä fakta on se, että suomalaisten vihapuhe Natosta on luomassa harmaata vyöhykettä Länsi-Euroopan ja Venäjän väliin, ja se vyöhyke olemme me. Kylmän sodan aikana tällainen idän ja lännen välitila johtui Neuvostoliiton imperialismista. Nyt sen synnyttää suomalaisten oma töppäily.
Islannin lentoharjoitusasiassa Suomi on kompastumassa omaan näppäryyteensä. Hyvin luonnollisen ja johdonmukaisen pikkuasian teatraalinen paisuttelu etäännyttää Suomea paitsi Länsi-Euroopasta, Yhdysvalloista ja Natosta myös Ruotsista. Lähituntumaan jää vain Venäjä.
On kysymys siitä, aiommeko käyttää Nato-yhteistyön tarjoamia mahdollisuuksia. Jos sen sijaan alamme tuhota saavutettuja asemia, Venäjä saa tilaisuuden vahvistaa etupiiriään laajentamalla suomalaisten itselleen luomaa turvallisuuspoliittisen yksinäisyyden kehää.
Nato-hysteria luo samanlaisen kielipelin kuin kylmän sodan aikana käytetty. Silloin mikä tahansa asia voitiin tuomita ikuiseen kadotukseen syyttämällä sitä neuvostovastaisuudesta. Samalla kuului ottaa surullinen ilme, osoittaa paheksuntaa ääntä madaltamalla ja nyökytellä merkitsevästi.
Nykyisin Nato-myönteisyydestä syytetty menettää älyllisen uskottavuutensa aivan samoin kuin neuvostovastaisuudesta epäillyt aikanaan.
Julkisuutta hallitsevan tavanomaisen totuuden mukaan Nato on pahuuden valtakunta, jonka kanssa kunnon väki ei voi olla missään tekemisissä. Jos kansan tahto on tämä, ja sen mukaan halutaan toimia, niin koko Nato-yhteistyö olisi purettava, alkajaisiksi Nato-vetoiseen kriisinhallintaan osallistuminen.
Se eristäisi meidät kaikesta, missä YK käyttää Natoa alihankkijanaan, siis rauhanturvatoiminnan valtavirrasta. Ollakseen johdonmukaisia Nato-vastustajien pitäisikin pyrkiä ottamaan etäisyyttä YK:sta samoin kuin Natosta. Heidän inhoamansa Yhdysvallat on myös maailmanjärjestön päärahoittaja ja käyttää veto-oikeutta sen turvallisuusneuvostossa. Jos Suomi ottaisi tällaisen asennon, se katkaisisi tänne hankittujen läntisten asejärjestelmien huolto- ja täydennyslogistiikan vähitellen. Mutta ei hätää. Pitäisi vaan aloittaa uudelleen kotimaisten rynnäkkökiväärien valmistus, ja hankkia idästä se mitä käsiaseiden lisäksi tarvitaan. Onhan niin tehty ennenkin, kylmän sodan alkuaikoina puoli vuosisataa sitten.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.