Kolumni

Turvallisuuspoliittinen ilmastonmuutos

Oudot tuulet puhalsivat Suomen keskusteluilmastossa 30 vuotta sitten.

Oudot tuulet puhalsivat Suomen keskusteluilmastossa 30 vuotta sitten.

Ensin professori Dag Anckar ehdotti yya-sopimuksen irtisanomista, sillä se uhkasi Suomen puolueettomuutta houkuttelemalla läntistä hyökkääjää Suomeen ja siten myös neuvostojoukkoja. Ajatuksenkulku oli järkiperustein vaikeasti kumottavissa, mutta se oli poliittisesti sopimaton.

Professori Raimo Väyrynen totesi vähän myöhemmin, että yya-sopimus tai Pariisin rauhansopimus eivät kriisitilanteessa estäisi Neuvostoliittoa keskittämästä ydinaseita Suomen alueelle. Niiden teksteissä ei ollutkaan mitään, mikä olisi tuon ajatuksen kumonnut, mutta sitä ei vaan olisi saanut sanoa.

Loogisia päätelmiä esittäneet professorit saivat tuntea nahoissaan poliittisesti oikein ajattelevien halveksunnan.

Maaliskuussa 1983 presidentti Mauno Koivisto arvosteli valtiopäivien päättäjäispuheessa ennustajaeukoiksi nimeämiään yhteiskuntatieteilijöitä.

Professoreiden ystävyysliturgiasta poikkeava esiintyminen muutti kuitenkin ratkaisevasti lehdistön käyttäytymisen. Lehdistö alkoi luopua suomettumisasenteesta ja muuttua länsimaiseksi vallan vahtikoiraksi.

Se oli henkisen vapautusliikkeen edelläkävijä, kuten sen pitääkin olla.

Jotakin samansuuntaista on ehkä idullaan nyky-Suomessa. Presidentti Sauli Niinistön järjestämässä Kultarannan keskustelussa esiintyi muutamia itsestäänselvyyksiä, joita tähän asti ei ole saanut sanoa ääneen, mutta nyt niistä puhuttiin rauhallisin mielin. Siinä voi olla uuden keskustelukulttuurin alku.

Suomen länsi-integraation kehityksessä kylmän sodan aikana oli samoja rakenteita kuin viime vuosikymmenien Nato-politiikassa. Suomen Efta-suhteet jouduttiin 1960-luvun alussa naamioimaan Neuvostoliiton epäluuloisuuden takia Finefta-kulissin suojaan. Hämäys pienensi Neuvostoliiton arvovaltatappiota, ja Suomi teki oman etunsa takia sellaista, mistä naapuri ei pitänyt.

Pitkällisen empimisen ja eri syistä tyrehtyneiden yritysten jälkeen Suomi aktivoitui hakemaan Eftan täysjäsenyyttä melkein neljännesvuosisadan kestäneen Finefta-vaiheen jälkeen. Neuvostoliitto olisi vanhaan tapaan halunnut tätäkin päätöstä tehtäessä istua ulkojäsenenä Suomen hallituksen pöydässä. Sitä ei kutsuttu.

Suomi tarjosi kuitenkin Kremlille mahdollisuuden esittää näkökohtansa, mutta sen kommenttia ei kuulunut ajoissa. Vaikeneminen ei ollut myöntymisen merkki, vaan johtui Moskovassa taas meneillään olleen vallanvaihdon kitkasta. Neuvostoliitto alistui Suomen ratkaisuun vahingossa.

Eftan täysjäsenyyteen asti Suomen osallistuminen länsi-integraatioon kulki viattomilta näyttävien esivaiheiden kautta. Fineftan rinnalle 1970-luvun alussa syntynyt EEC-yhteistyökin alkoi vain tullisopimuksena, ja muuttui täysjäsenyydeksi parikymmentä vuotta myöhemmin.

Tiede- ja tutkimusohjelma Eurekaan liittyminen 1980-luvun puolivälissä oli ensimmäinen integraatioaskel länteen, jonka Suomi otti kertaheitolla ja kursailematta. 

Integraation edetessä tavaksi tullut kiertely ja kaartelu on jatkunut. Suomi on näytellyt Nato-kielteisyyttä ja samalla hakeutunut lähes täyteen sotilaalliseen yhteistyövalmiuteen sen kanssa. Tämä strategia on käänteinen muunnos Suomen kylmän sodan tuhoilta pelastaneesta ”kyllä-mutta-ei”-periaatteesta. Siinä kielteisyys Neuvostoliiton ehdotuksiin verhottiin näennäisellä myönteisyydellä.

Suomen Nato-strategia on ollut ”ei-mutta-kyllä”. Pitämällä osallistumisensa Naton päätöksenteossa nollassa prosentissa Suomi on yrittänyt peittää sotilaallisen yhteistyökykynsä, joka alkaa olla lähes sata prosenttia.

On lapsellista kuvitella, että Venäjällä ei nähtäisi tämän pelin läpi. Kremlin herrat eivät ole tyhmiä.

Kun Suomi on sotilaallisesti kytkeytynyt Natoon, se on sen leirissä, vaikkei ole liittynyt siihen poliittisesti.

Venäjällä se tiedetään, ja sen mukaan toimitaan. Tähän asti päästiin Kultarannan keskustelussa. Se ei ollut vaikeaa, koska nämä asiat näkyvät käytännössä joka päivä. Mutta vaikeudet alkavatkin vasta tästä.

Integraation ongelmat ratkesivat niin, että kun suurvallan herkän hipiän takia rakennetut kulissit eivät enää olleet uskottavia, Neuvostoliitto  sopeutui siihen, että Suomi tuli ulos kaapista. Kreml sokeroi asennemuutoksensa mairealla logiikalla: eihän naapuria voi estää sen tärkeänä pitämästä asiasta, koska ollaan ystäviä.

Tämän vuosikymmenen loppupuolen suuri kysymys on, pystyisikö Venäjä Nato-asiassa samaan kuin Neuvostoliitto aikoinaan integraatiokysymyksissä. Kovat puheet eivät viittaa siihen. Mutta lähihistoria viittaa.

Venäjä on sopeutunut kolmen entisen neuvostotasavallan ja kuuden entisen Varsovan liiton maan länsiliittoutumisen.

Voi tietysti olla, että Suomen samanlainen ratkaisu olisi viimeinen liikahdus, joka ylittää suurvallan sietokyvyn. Siinä ei vaan olisi logiikan häivääkään.

Useimpia muita kiellettyjä ajatuksia käsiteltiin Kultarannan keskustelussa rauhallisen järkiperäisesti, mutta tästä ei puhuttu halaistua sanaa. Ilmaan jäi peruskysymys. Jos Suomi joskus päätyisi virallisestikin pitämään Natoon liittymistä omien etujensa mukaisena, olisiko aikeesta luovuttava siksi, että Venäjä on älyllisesti kestämättömin perustein luonut siitä itselleen poliittisen ongelman?

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.