Mahtaako monikaan muistaa enää puhetta, jonka tuore puolustusministeri Jyri Häkämies piti syyskuun alussa 2007 Washingtonissa? Paikka oli CSIS (Center for Strategic and International Studies), yksi arvovaltaisimmista yhdysvaltalaisista kansainvälisen politiikan tutkimuslaitoksista. Puheessa oli selkeä viesti sekä paikalla olleille kuulijoille että kaikille suomalaisille. Häkämiehen puheen mukaan Suomella oli vuonna 2007 kolme keskeistä turvallisuushaastetta: Venäjä, Venäjä ja Venäjä.
Puheessa esitettiin selkeät perustelut tälle näkemykselle. Sen mukaan Venäjän turvallisuuspoliittisessa ajattelussa oli tapahtumassa muutos, sen turvallisuusintressien näkeminen lisääntyvässä määrin maantieteellisessä eli geopoliittisessa valossa. Tästä oli jo kahdeksan vuotta sitten olemassa monia esimerkkejä: pohjoisten alueiden merkitystä Venäjän turvallisuudelle oli alettu korostaa ja Venäjän lähialueiden kehitykseen oli alettu kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota.
Nato nähtiin lisääntyvässä määrin uhkana Venäjän turvallisuudelle ja erityisen suurta huolta kannettiin Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmän tuomisesta Venäjän lähialueille.
Viimeisen vuoden aikana tapahtuneen kehityksen valossa Häkämiehen puhe osui asian ytimeen. Mutta saiko hän kiitosta siitä, että kiinnitti ansaittua huomiota pidemmän aikavälin puitteissa tapahtuneeseen kehitykseen? Ei missään tapauksessa. Poliittisen kentän reaktiot osoittivat päinvastoin oikeaksi puolalaisen aforistikon Stanislaw Jerzy Lecin yli puoli vuosisataa sitten esittämän varoituksen: ”Moni, joka on ollut aikaansa edellä, on joutunut odottelemaan sitä peräti epämukavassa paikassa.”
Puheen ajankohdalla ja pitopaikalla saattoi tietenkin olla vaikutusta kärkeviin reaktioihin. Suomalaiset ministerit eivät olleet kovinkaan usein päässeet pitämään puhetta Washingtonissa. Ja kun puheita on pidetty, on niiden sisältö ollut yleensä hyvin varovainen, kaikkia kiistanalaisia tulkintoja välttelevä. Lisäksi puhe pidettiin heti kesän jälkeen, jolloin uutisten ja varsinkin poliittisten uutisten määrä oli vielä melko vähäinen. Lisäksi kyseessä oli yksi uuden ministerin ensimmäisiä julkisia esiintymisiä.
Puheen Suomessa saama vastaanotto oli silti yllätys. Varsinkin vaalituloksen vuoksi oppositioon jääneet puolueet (erityisesti SDP ja Vasemmistoliitto) syyttivät ministeriä Suomen kansainvälisen aseman vaarantamisesta sekä Suomen ja Venäjän välisten suhteiden vahingoittamisesta. Monet opposition edustajat vaativat suoralta kädeltä Häkämiehen vaihtamista tai vähintäänkin sitä, että pääministeri Matti Vanhanen palauttaisi hänet järjestykseen. Jopa muiden hallituspuolueiden edustajat esittivät puheesta happamia kommentteja.
Kun Venäjän turvallisuuspolitiikka on sittemmin kulkenut juuri puheessa ennakoituun suuntaan, yksikään tuolloisista arvostelijoista ei ole perunut syytöksiään tai edes myöntänyt, että siinä olisi sittenkin ollut totuuden siemen. Hiljaisuus lienee kuitenkin tyypillistä suomalaiselle poliittiselle kulttuurille: jos totuus ja yksittäisen poliitikon puheet ovat ristiriidassa keskenään, sitä pahempi se on totuudelle. Häkämiehen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -tokaisu jäi siksi elämään omaa elämäänsä.
Tilaisuuksia uudelleenarvioinnille olisi toki ollut jo monta kertaa. Jo seuraavana vuonna eli elokuussa 2008 Venäjä kävi lyhyen sodan Georgiaa vastaan ja miehitti siihen aikaisemmin kuuluneet Abhasian ja Etelä-Ossetian alueet. Nato ja Yhdysvallat nostettiin yhä useammin uhkaksi Venäjän turvallisuudelle ja yhteistyö Naton kanssa aiheutti hämmennystä ja neuvottomuutta. Miten Venäjän suhteen olisi oikein pitänyt toimia?
Vuoden 2007 jälkeen tapahtuneen kehityksen valossa Krimin niemimaan ja Itä-Ukrainan tapahtumien ei olisi pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä. Erityisen vaikeaa on ymmärtää, että niin moni uskoo edelleen Venäjän antamiin selityksiin ja verukkeisiin – varsinkin kun Venäjän ylin johto on itsekin myöntänyt aktiivisen roolinsa esimerkiksi Krimin valloituksessa vuosi sitten. Myös Venäjän suhtautuminen Suomeen näyttää muuttuneen tiukemmaksi. Erilaiset informaatiokampanjat Suomea kohtaan ovat nykyisin jo lähes jokapäiväisiä.
Suomessa järjestetään kuukauden kuluttua eduskuntavaalit, joissa on mitä suurimmassa määrin kyse myös tulevien vuosien turvallisuusratkaisuistamme.
On huolestuttavaa, että vaalien alla monet tunnetut kansanedustajat ovat esittäneet Venäjää puolustavia arvioita ja syyttäneet suomalaista mediaa Ukrainan tapahtumien yksipuolisesta uutisoinnista sekä kielteisestä suhtautumisesta Venäjään.
Meidän kaikkien on syytä olla huolissamme, mikäli tällaiset henkilöt pääsevät vaalien jälkeen turvallisuutemme kannalta keskeisiin asemiin.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.
Kolumni