Pääkirjoitus

Tur­val­li­suus kuuluu kai­kil­le

Suomi on maailman onnellisin maa, mutta turvallisuuden jakautumisessa väestöryhmien kesken on suuria eroja.

Suomi on maailman onnellisin maa, mutta turvallisuuden jakautumisessa väestöryhmien kesken on suuria eroja.

Turvattomuutta kokevat erityisesti naiset, maahanmuuttajat ja vammaiset. Asenteissa riittää siten roppakaupalla parannettavaa.

Suomi on kansainvälisessä vertailussa maailman onnellisin maa. Monilla mittareilla Suomi on myös maailman turvallisin maa, mutta eri väestöryhmien välillä on sisäministeriön torstaina julkistaman selvityksen mukaan huolestuttavia eroja.

Turvallisuus ja turvattomuus jakautuvat hyvin eri tavalla sukupuolten välillä. Lisäksi syrjäytyminen aiheuttaa turvattomuutta, synnyttää rikollisuutta ja johtaa turvallisuuden tunteen heikkenemiseen entisestään. Haavoittuvassa asemassa ovat erityisesti maahanmuuttajataustaiset ja vammaiset nuoret.

Naisten kokema lähisuhdeväkivalta, miesten väkivaltaiset kuolemat ja maahanmuuttajien syrjinnän ja ulkopuolisuuden kokemukset ovat tuttuja asioita. Lähisuhdeväkivallasta on kerrottu toistuvasti eri foorumeilla. Toivottavaa olisi, että jossain vaiheessa kasvatus, koulutus ja valistus vaikuttaisivat asenteisiin.

Lähisuhdeväkivaltaan pitäisi julistaa ehdoton nollatoleranssi. Ikävä tosiasia on, että lähisuhdeväkivalta on usein toistuvaa ja raaistuvaa.

Sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) osuu valitettavan oikeaan sanoessaan, että lähisuhdeväkivalta on tunnistettu jo pitkään, mutta silti tilanne ei ole parantunut.

Pelkät rikosprosessit eivät riitä, vaan ongelmien ratkaisemiseksi pitäisi toimia aktiivisesti. Tiedossa on, että ensikotipaikkoja on riittämättömästi, lähestymiskieltoja rikotaan eikä vainoamista saada kuriin.

Mykkänen esittää, että esimerkiksi neuvolassa väkivalta otettaisiin puheeksi jokaisen perheen kanssa. Tämä on järkevä ehdotus. Ongelmaan on syytä päästä käsiksi varhaisessa vaiheessa niin, että asiasta puhutaan sekä äidin että isän kanssa.

Suomessa naiset kohtaavat EU-maista toiseksi eniten lähisuhdeväkivaltaa. Ilmiön laajuutta ja olemassaoloa vähättelemättä on syytä todeta, että joissakin maissa väkivallasta puhutaan avoimemmin, toisissa verhotummin, mikä voi näkyä kyselytutkimuksissa.

Pohjoismaisissa tasa-arvoyhteiskunnissa lähisuhdeväkivalta tulee monia muita maita useammin viranomaisten tietoon.

Maahanmuuttajien kotoutumisesta on puhuttu paljon. Onnistunut kotoutuminen ja osallisuus suomalaiseen yhteiskuntaan ehkäisevät syrjäytymistä ja helpottavat suomalaisten arvojen omaksumista. Suomalaisen yhteiskunnan toimintatavat tulevat parhaiten esiin työelämässä ja muussa arkisessa kanssakäymisessä.

Vähemmän mairittelevaa onkin, että vähemmistöjen kohtaama väkivalta, syrjintä ja vihapuhe ovat arkipäiväistyneet. Toisaalta maahanmuuttajien kokemasta väkivallasta merkittävä osa on toisten maahanmuuttajien tekemää.

Kunniaväkivalta, lasten sukupuolielinten silpominen ja suomalaistuneiden nuorten lähettäminen vanhempien kotimaihin ojennettaviksi ovat vakavia ilmiöitä.

Vielä on tehtävä työtä, jotta voidaan rehellisesti todeta, että ihmis- ja perusoikeuksien suoja toimii yhteiskunnan kaikkien yhteisöjen sisällä. Siihen on kuitenkin pyrittävä kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten yhteistyöllä.