Sisäministeri Petteri Orpo esitteli Suomen historian ensimmäisen sisäisen turvallisuuden selonteon viime viikolla.
Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut, sisäinen ja ulkoinen turvallisuus limittyvät entistä vahvemmin toisiinsa. Virkatyönään turvallisuudesta vastaavat joutuvat painimaan näivettyvien resurssien ja yhä lisääntyvien ja entistä monimutkaisempien tehtävien ristiriidan kanssa.
Selonteko käy läpi sisäministeriön alaisten viranomaisten toimintaa. Raportin mukaan poliisin toimintavalmiusaika heikkeni viime vuonna. Joka kymmenennessä hälytystehtävässä poliisia piti odottaa yli 40 minuuttia.
Pitkät odotusajat ovat etenkin pitkien etäisyyksien pohjoisessa olleet arkea aina. Toki poliisi on sielläkin joskus, nykyään kyllä yhä harvemmin, tullut yllättäen, pyytämättä ja paikkaan, johon virkavaltaa ei ole yhtään haluttu.
Kun virassa olevien poliisien määrä vielä laskee, muuallakin kuin syrjäseuduilla joudutaan tottumaan siihen, että poliisin tulo venyy ja yllätyskäynnit vähenevät. Kumpikaan ei ole hyvä asia.
Nyt Suomessa on 7 250 poliisia. Silti Lapin poliiseja ei näe juuri muualla kuin televisiossa.
Lähivuosina poliisiluku uhkaa pudota alle 7 000:n, jota Orpo kuitenkin pitää kipurajana. Selonteossa luvataan, että poliisien määrä vakiinnutetaan 7 000:een vuoteen 2020 mennessä.
Turvallisuus on tunne. Vanhan Abraham Maslow’n tarvehierarkian mukaan turvallisuuden tarve, suojautuminen erilaisilta vaaroilta, on ihmisen perustarpeissa heti kakkosena fysiologisten tarpeiden eli hengissä säilymisen edellytysten jälkeen.
Joku määrittelee turvallisuuden henkilökohtaiseksi mielikuvaksi tai olotilaksi, jossa ei koeta vaaraa tai riskiä. Turvallisuus voi myös olla elämän ennustettavuutta ja tunne siitä, että oma elo on jollakin lailla hanskassa.
Sisäisenturvallisuuden raportti ei puhu ainoastaan sisäministeriön hallinnonalan asioista, vaan yhteiskunnan arvoista laajemminkin. Niiden rapautuminen ruokkii ilmiöitä, jotka sitten lisäävät turvattomuutta ja elämän epävakautta.
On hyvä muistaa, että suomalaisten turvallisuus ei ole eikä saa olla kiinni poliisien tai palomiesten määrästä. Turvallisuudesta huolehtiminen ei ole vain virkamiestyötä, vaan me jokainen vastaamme siitä kantamalla huolta kanssaeläjistämme.
Viime vuonna tehty tutkimus kansalaisturvallisuudesta selvitti noin 3 000 suomalaisen näkemyksiä. Kun heitä pyydettiin nimeämään kolme asiaa, jotka tuovat heille turvaa, olivat ykkösenä perhe ja läheiset. Muita yleisesti nimettyjä tekijöitä olivat oma koti, toimeentulo, työ ja terveys. Poliisi oli tuolla listalla vasta seitsemäntenä.
Vastaajat ilmaisivat usein itse olevansa valmiita estämään tai lopettamaan näkemänsä rikoksen tai häiriköinnin. Yli puolet vastaajista uskoi naapurustossaan olevan ihmisiä, jotka ovat valmiita puuttumaan rikokseen tai häiriköintiin.
Suomalaisten luottamus lähimmäistensä apuun ja tukeen on hieno asia, mutta samalla se on myös haaste.
Kansa on jakautumassa kahtia. Monissa perheissä voidaan huonosti. Lapsia kiusataan koulussa tai kohdellaan kaltoin kotona. Yhä useampi nuori on vaarassa syrjäytyä.
Kun viranomaisia ei riitä joka paikkaan, tarvitaan yhä useammin heitä, jotka uskaltavat avata silmänsä toisten avun tarpeelle ja puuttua asioihin. Se ei ole helppoa tai hauskaa, mutta rohkeaa se on.
Kolumni