Viime päivien tapahtumat Suomessa johtavat ajatukset yhdysvaltalaiseen taloustieteilijään Irving Fisheriin. Häntä ei muisteta niinkään kyvystä muodostaa teorioita, kansantajuistaa tiedettä tai saamistaan palkinnoista.
Ei, Fisher on jäänyt historiaan ennen kaikkea lausunnostaan, jonka hän antoi lokakuun 21. päivänä 1929. Tiedemiehen arvovallalla hän julisti, että ”(Yhdysvaltain) osakekurssit näyttävät saavuttaneen pysyvän korkean tason”.
Kolmen päivän kuluttua New Yorkin pörssin kurssit luhistuivat. Tapahtuma tunnetaan suurena pörssiromahduksena.
Fisherin kautta ei nyt ole tarkoitus siirtyä käsittelemään Bengt Holmströmin vaan parin muun suomalaisen taloustietäjän tunnettuja arvioita, ja myönnetään suoraan: jälkiviisauden makeassa valossa.
Runsaatkaksi vuotta sitten Suomessa keskusteltiin siitä, mikä on telakkateollisuuden tulevaisuus meillä ja mitä valtion pitäisi toimialan kanssa tehdä. Erityisesti esillä oli huojuvan Turun-telakan kohtalo.
Suorapuheinen taloustieteilijä, silloinen demari, nykyinen kokoomuslainen Juhana Vartiainen esitti oman näkemyksensä:
”Siitä puhuminen, että valtio voisi lähteä mukaan vaikka valtiolliseen telakkayritykseen pitääkseen telakoita hengissä, on moraalittomuuden rajalla.”
Hän varoitti kalastelemasta levyseppien ääniä: ”Kun työt loppuvat, on kouluttauduttava muihin hommiin tai lähdettävä muualle töihin.”
No, kävi niin, ettei hallitus kuunnellut Vartiaisen puhdasoppisuutta vaan teki vääräuskoisen ratkaisun. Valtio osti yhdessä saksalaisen Meyer Werft -yhtiön kanssa koko telakan sen korealaisomistajilta. Telakan tarina sai uuden omistajan käsissä aivan uuden käänteen.
Toissapäivänä kuultiin, kuinka Meyerille Turkuun tuli Yhdysvalloista kaksi jättiristeilijätilausta. Kun niitä on kirjoissa pari jo ennestään, telakan työt on nyt taattu vuoteen 2024. Henkilötyövuosina laskettuna tiistaisen tömäyksen koko oli 15 000.
Toinen vaihtoehto olisi vuonna 2014 ollut, että valtio olisi katsellut sivusta telakan ja sen silloisen omistajan kaatumista ja odottanut, josko niin sanottu luova tuho olisi aikaa myöten tuonut tilalle jotain uutta.
Aika moni telakan ja alihankkijan työntekijä voisi nyt kuluttaa päiviään työttömyysturvapapereita täytellen.
Jo viime vuoden keväällä Suomen valtio myi 30 prosentin osuutensa telakasta Meyerille – niin kuin oli alun perin ollut tarkoituskin.
Turun telakan tapaukseen liittyy toinenkin piirre, jonka kohdalla voi jälleen lainata näkyvää talousgurua. Nordean hallituksen puheenjohtaja, taloustieteen ex-professori Björn Wahlroos luonnehti vuonna 2011 perheyhtiöitä nykyisen talousjärjestelmän omituisuudeksi.
Vuotta myöhemmin hän tarkensi asiaa kirjassaan ja kertoi joutuneensa todistamaan perheyhtiöiden ”dynaamisuuden puutetta”, jonka hän arveli johtuvan sukuperinteistä.
”Sen vuoksi ne suoriutuvat yleensä huonommin kuin vastaavat pörssiyhtiöt.”
Sattuuolemaan niin, että Meyer on perheyhtiö eikä ihan perinteetön olekaan. Yhtiö on perustettu vuonna 1795.
Yhtiön johdossa on nyt seitsemäs sukupolvi samoja Meyereitä. Turun telakan pomo Jan Meyer edustaa jo kahdeksatta polvea.
Eikä ihan kehnosti tunnu menevän vieläkään. Ehkä joku turkulainen levyseppähitsaaja saattaa nähdä yhtiössä jopa pienen annoksen dynaamisuutta. Ja on siitä kovin, kovin iloinen.
Kolumni