Liekö musiikintekijöiden elämä Suomessa käynyt tylsäksi, kun suuren luokan riskinotto sateiden kanssa on niin suosiossa.
Viime viikonloppuna Radion sinfoniaorkesteri esiintyi Luosto Classic -tapahtumassa tunturin rinteessä. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä tehtiin Turussa musiikinhistoriaa tuomalla Richard Wagnerin Lentävän hollantilaisen ensi-ilta taivasalle Aurajoen rantaan.
Turussakaan ei satanut, vaan ilma oli pikku koleudesta huolimatta vuodenaikaan nähden paras mahdollinen. Kirkas taivas, tumma yö. Myöhäiskesän tuulenhenki puhalteli sopivasti mereltä päin ja kuljetti näyttämösavuja yläjuoksun suuntaan.
Bassobaritoni Juha Uusitalo rakensi Hollantilaisen nimihenkilöstä hienon, tunneherkän hahmon, joka eli ja koki tilanteita eikä pelkästään deklamoinut omiaan vanhakantaiseen oopperatyyliin.
Hänen vastavoimansa henkimaailman tasolla, sopraano Päivi Nisulan Senta, aloitti hiukan kulmikkaasti ylimenoäänissä, mutta kasvoi hahmona ennen lopullista ratkaisua. Hollantilainenhan vapautuu maailman merien loputtomasta kiertämisestä vain siinä tapauksessa, että neito rakastaa häntä kuolemaan saakka.
Basso Matti Salmisen Daland oli kokenut, samalla inhimillinen merikapteeni ja takuuvarma fakissaan. Tenori Jorma Silvastin tulkitsema Erik esiintyi sytyttävän palavasieluisesti Dalandin vävykokelaana.
Mezzosopraano Tiina Penttisen Marysta henki auktoriteettia ja tenori Dan Karlssonin Perämiehestä luikurimaista taipuisuutta vastakohtana Dalandille.
Turun produktio ei vaikuta Euroopan kulttuuripääkaupunkiehdokkaan pullistelulta, vaikka oopperan kolme esitystä maksavat yhteensä reilut toista miljoonaa euroa ja keulakuvana toimii Matti Salmisen kaltainen tähti.
Päin vastoin, taide ja kallis ylöspano pysyvät hyvin kulttuurillisessa mittakaavassa. Salminenhan esiintyy nyt kotiseudullaan, samoin Päivi Nisula. Tämän saattoi vaistota myös 4 000-henkisen ensi-iltayleisön reaktioista.
Ensi-illan taustalta kannattaa nostaa esille lavastaja Carmela Wager, valosuunnittelija Jyri Suominen ja äänisuunnittelija Antti Murto. Heidän ansiostaan hollantilaisen tarina kasvoi täyteen vaikuttavuutensa; jokisuiston karulta lastauslaiturilta legendan vaatimiin ulkoisiin mittoihin.
Rankkoihin modernisointeihin ei tällä kertaa ollut juuri pyrkyä eikä edes mahdollisuuksia, sillä keulat vastakkain rantaan ankkuroidut historialliset laivat muodostivat niin vahvan viitekehyksen toiminnalle.
Kankaiden hulmutusta alkusoitossa ja värikkäiden viestilippujen heilutusta siellä täällä, lopussa Sentan itsemurha suuren näyttämöportaalin päältä hyppäämällä. Siinä olennaisimmat toiminnalliset lisät.
Ei haitannut, että ohjaaja Erik Söderblom ei ollut kaikissa kohdin keksinyt kuorolle alueoopperatasoa kummempaa puuhastelua etunäyttämöllä ja solistitkin suosivat isoja liikkeitä. Muuhan ei takapenkeille saakka näy.
Antti Murron täytyy olla todellinen piuhojen poppamies. Hän sai sähköisen äänimaiseman toimimaan luontevasti siitä huolimatta, että orkesteri soitti lavan takana ponttonien päällä ja laulajat näkivät kapellimestari Pertti Pekkasen vain videomonitorien välityksellä.
Häilymistä orkesterin ja solistien tasapainotuksissa toki tapahtui, mutta olosuhteisiin nähden kiitettävän vähän.
Toista mieltä olevien kannattaisi itse kokeilla tätä leikkiä ulkoilmassa satojen mikrofonien ja kaiuttimien kanssa. Kapellimestari Pekkanenkin pyrki koneiston koossapysymisen nimissä välttämään turhia riskinottoja.
Nais- ja mieskuorolaisista osa lauloi orkesterisyvennyksestä. Soinnin tai rytmin heittoja korviin sattui vähemmän kuin sillä tavallisella toimintamallilla, jossa kaikki kuorolaiset tolskaavat yhdessä näyttämöllä.
ESKO AHO