Maanantaina kariutui Erkki Tuomiojan yritys saada aikaan ratkaisu Turkin EU-jäsenyysneuvotteluita koskevaan Kyproksen ongelmaan. Näin on Suomen puheenjohtajuuden suurista tavoitteista jo toinen kaatumassa. Mutta siinä missä Puolan tiukka kanta Venäjän kumppanuusneuvotteluihin oli yllätys, ei Turkin ja Kyproksen asenne yllättänyt ketään. Istanbulissa lopputulos tiedettiin yleisellä varmuudella jo lauantaina.
Joukolle eurooppalaisia toimittajia järjestetyn taustatilaisuuden alustajien sävy oli selvä: "Kukaan ei epäile Suomen hyvää tahtoa, mutta nämä ehdotukset eivät vie minnekään. Piste."
Suomelle annetaan turhakin vaiva anteeksi. Suomalaisten kurssi kun Turkissa on korkealla, kiitos erityisesti Martti Ahtisaaren ja Olli Rehnin, jonka syliin laajentumiskomissaarina asia nyt putoaa. Komissio miettii Turkin EU-neuvotteluiden jatkoa, ja poliittinen päätös pitäisi tehdä viimeistään ulkoministerikokouksessa 11. joulukuuta. Sitä ennen pääministeri Matti Vanhanen käy Turkissa perjantaina yrittämässä pelastaa sen, mitä vielä voi.
Vanhasen päinvastaisista vakuutteluista huolimatta yleinen oletus on, että Turkin tilanne tulee väkisin vielä huippukokouksessa EU-johtajien pöydille. Jos tulee, silloin asia voi kuumeta todella kovaksi. Turkin jäsenyysneuvotteluiden tekniset kysymykset ovat karanneet käsistä ja muuttuneet koko EU:n tulevaisuutta määrittäviksi asioiksi. Sillä juuri se on Turkissa nyt pelissä, molempien osapuolten tulevaisuus.
Kun istanbulilaisen kuppilan kangaskaton alla moskeijan vieressä latkii teetä, katselee Bosporin salmen kuhisevaa liikennettä ja kuuntelee teinityttöjen huoletonta rupattelua, voiko silloin kuvitella olevansa EU:n alueella?
Voi oikein mainiosti, sellaisen Euroopan unionin, joka on ottanut todesta omat periaatteensa rauhan, suvaitsevaisuuden ja hyvinvoinnin edistämisestä Euroopassa. Näitä asioita Turkki on hakenut yrittämällä ankkuroitua EU:n suuntaan, ja maata paremmin tuntevat kertovat, että muutos on jo ollut iso.
Talouskasvu on luku sinänsä. Turkin taloudella menee nyt mainiosti. Istanbul vaurastuu ja modernisoituu silmissä, ja muutosten parempaan sanotaan olevan aitoa myös kaukana maakunnissa, vaikka osa niistä kulmista idässä alkaa jo olla aika toista maailmaa. Poliittisia oloja, lainsäädäntöä ja monia käytäntöjä on Nato-maassa aidosti reivattu eurooppalaiseen suuntaan. Tekemistä on jäljellä, mutta eipä EU-jäsenyyskään oven takana ole, vaan joka tapauksessa monen vuoden päässä.
Tällaista maata monet naapurialueella kuten Libanonissa katsovat esimerkkinä siitä, mikä voisi olla mahdollista: demokratian leviäminen, yleinen kehitys.
Tätä suuntaa Turkin vaurastunut, maallistunut, koulutettu keskiluokka mielellään tukee. Heitä lasketaan olevan kolmannes väestöstä. Mutta on toinenkin Turkki, kehnommin koulutettu, köyhempi, selvästi uskonnollisempi, ja heitä on väestöstä enemmistö.
Maan politiikka voi herkästi jakautua ääripäihin. Jossain taustalla liikkuu puheita jopa sotilaskaappauksen mahdollisuudesta jossain tilanteessa ensi vuoden vaalien jälkeen.
Eurooppaan on uskottu, mutta nyt sen koetaan kääntävän selkänsä. Tämän keskelle saapui paavi, ja ristiriitainen Eurooppa-suhde saa ylimääräistä höystöä kristinuskon ja islamin mutkikkaiksi muuttuneista väleistä. Paavin käynti Hagia Sofiassa ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan luona kiteyttää yhteen hetkeen tuhatvuotiset historialliset kompleksit Turkin ja lännen suhteissa.
Samassa paketissa on vielä luja poliittinen umpisolmu eli Kyproksen tilanne. Turkissa ollaan laidasta laitaan sitä mieltä, että EU on kyproksenkreikkalaisten johdon politikoinnin panttivankina, ja moni kokee Kyproksen tilannetta käytettävän vain verukkeena Turkin EU-tien tukkimiseen. Kaiken päälle isoista jäsenmaista Ranska ja Britannia ovat ajautuneet aivan vastakkaisille suunnille - ranskalaiset kiivaasti jäsenyyttä vastaan, britit kiivaasti sen puolesta.
Näissä oloissa ei tarvita monia vääriä liikkeitä siihen, että lyhyessä ajassa voidaan menettää todella paljon. Neuvotteluita ei voida jatkaa entisellään, se on selvä. Mutta tuleeko aikalisä, jokin osittaisratkaisu, vai lämähtääkö ovi kokonaan kiinni? Sitä ei vielä tiedetä, ja jos Olli Rehnillä, Erkki Tuomiojalla tai Matti Vanhasella koskaan poliitikkona on kultaista eurooppalaista hetkeä, se on nyt.
Turkin tie EU-jäseneksi on pitkä, mutta suomalaisten niskoilla paljolti on kaiken junailu parissa viikossa niin, että se tie on yhä kuljettavissa. Toinen vaihtoehto on epäonnistuminen, ja se jos mikä olisikin historiaan jäävä hetki. Se tarkoittaisi, ett Suomen EU-puheenjohtajuuden aikana Turkin ja Euroopan johtajat yhteistuumin tärväisivät tälle sukupolvelle kerran elämässä annetun suuren mahdollisuuden. Se ei ole vain suomalaisten neuvottelutaidoista kiinni, sillä liian moni Euroopassa saattaa haluta juuri sitä.