Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Eurooppa-neuvosto päätti Helsingissä 1999 - ilman suurta ennakkojulkisuutta - tunnustaa Turkin virallisesti unionin jäsenehdokkaaksi. Viime vuoden lopussa sama elin päätti tarkasta ajankohdasta, jolloin jäsenyysneuvottelut aloitettaisiin.
Kun neuvotteluvaihe runsas viikko sitten alkoi, tätä perusteltiin sillä, että oli tehtävä, mitä oli luvattu. EU:n uskottavuus menisi, ellei tehtäisi. Kun on sanottu A, pitää sanoa B. On mahdollista, että kymmenen vuoden kuluttua kuullaan sama laulu. Silloin se kuuluu: kun on sanottu B, pitää sanoa C. Jos Eurooppa-neuvosto silloin katsoo aikanaan asettamansa jäsenyysehdot neuvottelujen kuluessa täyttyneiksi, Turkki pitää hyväksyä jäseneksi.
Tämän vastustamattoman logiikan edessä tohtii kysyä: miksi? Miksi tämä laajentuminen itään? Onko kyse taloudesta, perusarvoista, rauhasta, terrorisodasta vai geopolitiikasta? Vastausta haettaessa kannattaa katsahtaa ensin unionin tavoitteisiin.
Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, nyttemmin jo lakkautettu mutta unionin alkujuuria sekin, perustettiin Euroopan rauhan säilymistä turvaamaan. Ei syntyisi enää sotaa Saksan ja Ranskan kesken, kun sotateollisuudelle tärkeä hiili- ja terästuotanto olisi näiden maiden yhteisessä valvonnassa.
Kun USA:n vaatima Euroopan yhteisen armeijan perustaminen kaatui Ranskan kansalliskokouksessa 1954, lähtivät hiili- ja teräsyhteisön kuusi maata kulkemaan taloudellisen integraation tietä. Rauhanprojekti muuttui yhteismarkkinaprojektiksi. Euroopan talousyhteisö tavoitteli rajattomia sisämarkkinoita, tavaroiden, työvoiman, pääoman ja palveluiden vapaata liikkumista yhteisön alueella. Maatalous olisi kuitenkin vapaiden markkinoiden ulkopuolella ja sen toiminta turvattu yhteisön maksamin julkisin tuin.
Sisämarkkinatunnusten rinnalle nostettiin 1991 allekirjoitetulla Maastrichtin sopimuksella integraatiolle uudestaan poliittisia tavoitteita. Perustettu Euroopan unioni olisi yhtenäinen vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue; ja unionilla olisi myös yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka.
Eurooppa-neuvosto hyväksyi 2001 Nizzassa unionille julistuksen tasolla noudatettavaksi erityisen perusoikeuskirjan. Jo sitä ennen oli EY:n tuomioistuin pitkällä ratkaisujen sarjallaan käytännössä tunnustanut vapausoikeuksien suojan kuuluvan periaatetasolla Euroopan yhteisön oikeusjärjestykseen. Perusoikeuksien toteutuminen jäsenvaltion lainkäytössä, muussa viranomaistoiminnassa ja kansalaisyhteiskunnassa osoittaisi samalla eurooppalaisen kollektiivisen identiteetin omaksumista, mihin tavoitteeseen unioni muutenkin pyrkisi.
Kaikki nämä tavoitteet vetävät vähän eri suuntiin. Tältä taustalta nousee joukko kysymyksiä.
Halutaanko Turkista liikkuvaa työvoimaa EU:n vanhoihin, ikääntyviin ja työvoimapulasta kärsiviin jäsenvaltioihin? Vai pyritäänkö testaamaan EU:n nykyisen maataloustukijärjestelmän kestävyyttä, kun siihen tulee osalliseksi neljä tai viisi miljoonaa turkkilaista maatilaa?
Nykyisellä jäsenvaltiolla Kyproksella ja ehdokasvaltio Turkilla on jännitteinen suhde. Turkilla on sotavoimaa Kyproksen saarella sellaisella alueella, jonka kansainvälisoikeudellinen asema on kiistanalainen. Olisiko tässä erinomainen tilaisuus rauhanjärjestö EU:lle näyttää tehonsa kahden jäsenvaltion, Kyproksen ja Turkin tai Kreikan ja Turkin, välisissä tulevissa selkkauksissa?
Turkki on EU-lähteiden mukaan viime vuosina tehnyt työtä lainsäädäntönsä muuttamiseksi EU:n arvoja vastaavaksi. Kävisikö Turkki esimerkkitapaukseksi siitä, että eurooppalaisen identiteetin omaksumiseen riittävät pelkät lainsäädäntömuutokset? Viranomaiset voisivat jatkossakin toimia perinteisen käytännön mukaan, ja naisten asema perheessä ja yhteiskunnassa määräytyisi edelleen kansallisen kulttuurin edellyttämällä tavalla.
Naton jäsenenä Turkki on jo nyt USA:n aseveli terrorisminvastaisessa sodassa, jonka loppua ei näy. Kun Turkilla on merkittävää tämän alan kokemusta omassa sodassaan kurditerroristeja vastaan, saataisiinko kokemus Turkin EU--jäsenyyden myötä käytettäväksi unionissa, joka sekin on ilmoittautunut tuossa sodassa USA:n rinnalle?
Jos Turkista tulee unionin jäsen, unioni saa rajoilleen uusia naapurivaltioita: Georgian, Armenian, Iranin, Irakin ja Syyrian. Voisiko EU samalla omaksua aivan uuden roolin geopoliittisena toimijana? Tällaiselle toimijalle 70 miljoonan asukkaan Turkki suurine sotilaskoneistoineen olisi merkittävä voimanlisä, vieläpä lähellä Keski-idän strategisesti tärkeitä öljyalueita.
Yhdentymiskomissaari Olli Rehnillä on Turkin asiassa vaikea lohko hoidettavanaan. Rehn on luotettavan, terävän ja aikaansaavan oloinen, jotenkin toista tyyppiä kuin Suomea komissiossa häntä ennen edustanut Erkki Liikanen, jonka nimittäminen komissaariksi kuului kategoriaan Martti Ahtisaaren valtiomiesteot. Rehnillä on komissiossa kaikki mahdollisuudet menestyä siihen pisteeseen saakka, missä ratkaisu siirtyy unionin kansoille.
Vaikka jäsenyysehdot täyttyisivät, mikä ei ole varmaa, Turkille ei synny mitään erityistä oikeutta vaatia sisäänpääsyä. Laajentumissopimukset tuodaan kaikkien jäsenmaiden parlamenteissa hyväksyttäviksi. Tähän asti on unionin laajentumispolitiikka alusta loppuun saakka käytännössä ollut jäsenmaiden hallitusten valvonnassa, mutta Turkin kohdalla voi olla toisin. Liittymissopimuksen hyväksyminen jäsenvaltioissa on poliittinen akti, tarkoituksenmukaisuusratkaisu, ja jäsenvaltioiden parlamenteilla tai kansoilla kansanäänestyksessä on täysi valta päättää asiasta myös toisin kuin ehdotetaan.