Turun kaupunginteatteri, Sopukka:
Jouko Turkka ohjaa Erland Josephsonin omiin filmauskokemuksiin perustuvan Yksi yö ruotsalaista kesää -näytelmän Turkuun. Jaa-a.
Muisti poimii esiin toissasyksyn kantaesityksen Dramatenin pienellä näyttämöllä. Tunnin ja vartin mittainen, keskittynyt ja rauhallinen toteutus nousi kirkkaana pariviikkoisen, enimmäkseen tekotaiteellisen, sensaationhaluisen ja sadomasokistisen tukholmalaisen esityssotkun seasta. Eva Bergmanin ohjaama levollinen kirkkaus ei ajatuksena sopinut Jouko Turkan ohjaajankuvaan.
Mutta kuva muuttuu, jos lähtökohdaksi otetaan Josephsonin näytelmän asetelma: tuottajan edellyttämään tehokkuuteen, työryhmän tasa-arvoon ja selvään ajankäyttöön tottuneet länsimaalaiset työskentelemässä venäläisen ohjaajan kanssa yhteisen taideteoksen luomiseksi kesäöisellä ruotsalaissaarella.
Vaikkei ohjaajan nimeä missään mainitakaan, tiedetään, että kyse on Andrei Tarkovskista ohjaamassa viimeiseksi tietämäänsä Uhri-elokuvaa Gotlannissa. Josephsonilla oli siinä keskeinen rooli, samoin kuin Nostalgiassa ennen sitä. Josephson on ollut vankan teatteriuransa lisäksi myös Ingmar Bergmanin luottonäyttelijöitä. Mutta hänellä on myös mittava kirjallinen ura.
Niinpä Erland Josephson on ollut viisas Tarkovskin seurassa. Näytelmässään hän ei tyydy vain kaivamaan hupia länsimaisen ja venäläisen työskentelytavan erosta. Hän pohtii myös kulttuurisen ja taiteellisen ajattelun eroa. Siitä on helppo laajentaa tarkastelukulmaa taiteilijan universaaliin vastuuseen itsestään ja työstään.
Näin saadaan Jouko Turkka näyttämölle. Hän on taiteilijana ollut tinkimättömyydessään suomalainen tarkovski. Mutta hän on ollut myös vapaata riistaa, josta jokaisella on näkemys tai ainakin mielipide ja jota saivarellakin on oikeus ohikulkiessaan nutuuttaa. Hän on kuin hommansa hoitanut rintamasotilas Jeppe Niilonpoika rintamakarkuri-suutarikapakoitsijoiden joukossa.
Ja toisaalta. Harva ohjaaja on niin näyttelijöiden nuoremmasta vanhempaan ylistämä ja kriitikoiden kiittämä. Oli aihetta tai ei, suhde "turkkalaisuuteen" on mittakeppi, jolla jokaista näyttämötaiteilijaa mitataan. Usein sekä teatterilaisten että kriitikoiden suitsutus on kummunnut enemmän innostuksesta kuin ymmärryksestä.
Siitä näyttää nyt Turun kaupunginteatterin Sopukassakin olevan kyse. Etukäteislausunnoista päätellen näyttelijät olivat henkeä täynnä päästessään mukaan päättämään Turkan nelivuotista vaikenemista näyttämöllä. Uskonnonomaisessa palvonnassa on syntynyt juuri sellaista taidetta, jolle ei Erland Josephson eikä hänen näytelmänsä "ryssä" osaa antaa paljon arvoa.
Turkka on käyttänyt Turussa "ryssän" miehittämisessä samankaltaista ratkaisua kuin Eva Bergman Dramatenissa. Jari Halosen historiassa on sekä tekoja että elokuvaohjauksia, joista syntyy viiltoja saippuapintaan.
Lennart Hjulströmillä on myös vankka ohjaaja- ja tekijätausta. Mutta hänen päiväkirjaan viemänsä kuukausia kestäneen työn kirjaus elinympäristön, persoonallisuuden ja käsikirjoituksen ajatusten yhdistämiseksi todistaa käsiohjelmaan pätkittynäkin, että merkittäväkään ura ei tässä tapauksessa riitä. Lennart Hjulströmin surumieliseen hahmoon uskoi todella hänen tivatessaan näytelmän minäkertojalta miksi tämä koko ajan hoki ymmärtävänsä, kun hän ei kerran ymmärtänyt.
Jari Halonen on Turun esityksessä se, joka selvimmin tekee kokonaisuutta itsensä ja ajattelun kautta. Levollinen suvereenius, Josephsonin sanoin "rohkeus tehdä elokuvaa, rohkeus odottaa" Halosessa vielä lepattaa. Myös puhetekniikka tekee tenää niin hänellä kuin koko seurueellakin.
Yksi yö ruotsalaista kesää osoittaa, että tie Turkan näyttelijäksi on pitkä, vaikka henki olisi altis. Ainakaan näkemässäni esityksessä henki ei kulkenut sydämestä aivoihin eikä oikein kurkustakaan, vaikka suuta pyöristettiin ja käsillä huiskittiin vauhtia. Yhteiseen rytmiin hengittämään tästä sooloilijoiden sortinsakista ei ollut.
Olen nähnyt Jouko Turkan ohjauksia ja ohjaamista sen verran, että Sopukankin ohjauksessa eleet tunnisti. Turkan valkoiset ompelurihmat olivat sen verran näkyvät ja tiukat, että näyttelijät näyttivät enemmän langoissa tempovilta marioneteilta kuin roolinsa omaksuneilta ja ymmärtäneiltä taiteilijoilta.
Varsinkin nuorten, Juha-Pekka Mikkolan Viktorin ja Terhi Suorlahden Tulkin ulkokohtaisuus yhdistyneenä epäselvään diktioon muistutti, että oikotietä ammattitaitoon ei ole ainakaan suoraan matkimalla. Näyttelijän omahyväisen itsekeskeisyyden tai sokean, kiinniliimautuvan ihailun ilmaisemisenkin on syytä kulkea oman oivalluksen kautta.
Vesi on Josephsonin näytelmän keskeinen elementti. Se on sitä itsenään, venäläisen ohjaajan maailmankuvana ja konkreettisena näyttämöllä. Jani Uljaksen lavastuksessa vesi johdetaan vastakkain olevien katsomoiden väliseen salinlevyiseen savilaatikkoon, jonka yllä on kesäyön kuvajaisena valkea silkkikangas.
Epätasaisen näyttelijäjoukon temmellyksessä veden ja vielä ratkaisevammin Jumala-teeman syvemmät merkitykset tahtovat tämän tästä hukkua lapsellisiin vesileikkeihin ja tarkoituksettomaan kaatuiluun.
Tiedän tiedän, Turkka rakastaa puberteettisesti näitä seksisuurenteluja, mutta olisi näyttelijäjoukosta luullut löytyvän aikuisia kertomaan, että näyttämöllä toisto, varsinkaan älyttömyyden toisto, ei yleensä merkitse suurempaa vakuuttavuutta.
Antti Virmavirran minäkertojalla on Jari Halosen Ryssän lisäksi muita kiitollisempi tilaisuus kantaa näytelmän perusajatusta. Näiden kahden keskustelut onkin rauhoitettu esityskokonaisuuden onneksi. Virmavirralla on kokemusta myös yksinolosta näyttämöllä, mikä näkyy rauhana sekä roolin että näyttelijän hahmossa.
Sen sijaan Eila Halosen Tuotantopäällikössä on paljon vain omasta repliikistä syttyvää ylimääräistä melskettä, Kirsi Tarvaisen paljossa vivahteikkaasta mutta orgastisuuteensa tikahtuvasta Lotti-diivasta puhumattakaan. Viimeksi mainitun vimmassa lienee tosin vähintään puolet lainassa ohjaajalta.