Kun Turkin poliisi pahoinpiteli opiskelija Pinar Dumanin kymmenien muiden tavoin Naton-huippukokousta vastaan pidetyissä protesteissa viime kesänä, länsi oli hiljaa. Länsi haluaa valita, mitkä ovat sopivia mielipiteitä turkkilaisille.
Turkkilaiset haluavat itse ratkoa riitansa menneisyytensä kanssa ja löytää keinonsa taltuttaa kansakuntaa raastavat pelot maan jakautumisesta.
Pinar Duman on bursalainen matematiikan opiskelija ja feministi. Hän tekee yhdessä kurdien ja muitten Turkin vähemmistöjen edustajien kanssa työtä naisten aseman parantamiseksi. Tehtävään on helpoin käydä käsiksi omalla yliopistolla.
"Miksi naisopiskelijoiden on pakko tulla asuntolaansa viimeistään klo 23, miesopiskelijoilla on täysi vapaus tehdä mitä tahtovat? Miksi Bursan kaupungin johtajat sanovat, etteivät he saa etenkin naisopiskelijoille tärkeitä yhteistakseja yliopistolle halvemmiksi, koska kuljetuksia hallitsee mafia?"
Turkissa on monta todellisuutta: Duman on yksi niistä lukemattomista turkkilaisista, jotka tekevät työtä demokratian ja tasa-arvon puolesta kyselemättä toistensa äidinkieltä tai alkuperää.
Historian painolasti
Kun turkkilaisilta intellektuelleilta ja tutkijoilta kysyy, miksi keskusteluilmapiiriä hallitsee pelko maan jakautumisesta ja yhtenäisyyden pirstoutumisesta, vastaukseksi saa usein sanaparin: ottomaani-imperiumin perintö.
Ottomaanivaltakunnan luhistuessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurvallat yrittivät käyttää maan heikkoutta omien, ei Turkin kansalaisten etujen ajamiseen. Esimerkiksi Istanbul eli useamman vuoden lähinnä ranskalais- ja englantilaissotilaista koostuneitten miehitysjoukkojen saappaan alla.
Samaan perintöön sekoittuu eliittien omien sukujen historia. Tasavaltaa olivat perustamassa pala palalta pienentyvän ottomaani-imperiumin jälkeläiset, jotka pakenivat emomaahan, Turkkiin.
Kolumnisti ja yliopiston opettaja Ragip Duran ottaa esimerkiksi tästä pirstoutumisen pelon mentaliteetista lähimenneisyyden poliittisen suurmiehen, pääministerinä ja presidenttinä toimineen Süleyman Demirelin lausunnot.
"Demirel on julistanut, ettei Turkin maankamarasta anneta enää nuppineulan pään vertaa kenellekään."
Duran puhuu myös ranskalaisesta perinnöstä.
"Turkin valtion malli tulee jakobiineilta."
Tämä keskitetty valta, virkakoneiston ja ylimpien kenraalien eli passojen ihanne, elää Turkissa edelleen. Sillä yritetään tukahduttaa vähemmistöjen oikeutetut vaatimukset omasta identiteetistä ja kulttuurista.
TOHAV-tutkimussäätiön pääsihteeri Metin Iriz toteaa, että virkamiehet ovat esimerkiksi tehneet kaikkensa, jotta kurdin kielen kursseja ei pystyttäisi järjestämään.
Teoriassa siis vapaaehtoiset, kaupalliset yhtiöt pystyvät nyt avaamaan kursseja.
Mutta pikkutarkoilla vaatimuksilla muun muassa opintopaikan paloturvallisuudesta on kurssit rajattu kahdeksalle paikkakunnalle lähes 70 miljoonan asukkaan Turkissa.
Paljon kehuttu kurdinkielisten tv-lähetysten alkukin vaikuttaa lähinnä kosmetiikalta. Lähetyksiä on kolmen muun vähemmistökielen ohella puoli tuntia viikossa, ja niissä esitetään turkista käännettyjä vanhoja uutisia edelliseltä viikolta.
Jäljellä itsesensuuri
Mutta jostain uudesta nämä vaatimattomat puolituntiset kuitenkin kertovat. Keskusteluun nostetaan nyt sellaisia tabuja, joita olisi vielä muutama vuosi sitten ollut hyvin vaarallista mainita.
Ottomaanivaltakunnan armenialaisten kohtalo ja nykyarmeijan korruptio ovat asioita, joista puhutaan avoimesti myrskyisistä vastalauseista huolimatta.
"Meillä ei ole enää ainuttakaan asia, josta en voisi kirjoittaa. Jäljellä on vain oma itsesensuuri. Ja itsesensuuri on pahin vihollinen joka maassa", toteaa Nadire Mater, toimittaja ja riippumattoman BIA-uutistoimiston johtaja.