TOKION OLYMPIALAISET: Topi Rai­ta­nen on edennyt Tokion olym­pia­fi­naa­liin Janne Ukon­maan­ahon val­men­nuk­ses­sa

PÄÄKIRJOITUS: Hel­le­ke­sän huk­ku­mis­ti­las­to on ruma - su­ru­vies­te­jä on viety yli sata

Kolumni

Turkin ny­ky­his­to­rian pitkät tummat varjot

Työ- ja yöpöydälleni kertyi viime vuoden aikana pieni pino Turkin yhteiskunnallisia käänteitä käsittelevää ajankohtaiskirjallisuutta, jota juuri nyt on kiinnostavaa tarkastella uusin silmin.

Työ- ja yöpöydälleni kertyi viime vuoden aikana pieni pino Turkin yhteiskunnallisia käänteitä käsittelevää ajankohtaiskirjallisuutta, jota juuri nyt on kiinnostavaa tarkastella uusin silmin.

Erityisesti kurdi-tutkijana ansioitunut ja sellaisena Turkin valtion sanktioidenkin kohteeksi joutunut tutkija ja toimittaja Kristiina Koivunen ottaa pamfletissaan Suuruudenhullu Turkki (Into Kustannus 2015) kantaa maan lähihistoriaan sen taustoja eri suunnista valottaen. Kirjan raflaava nimi ei ole ristiriidassa Koivusen esittämien perusteesien ja tulkintojen kanssa mutta antaa ehkä hieman yksipuolisen kuvan asiasisällöstä, joka asettaa presidentti Reccep Tayyip Erdoğanin ja hallitsevan AK-puolueen toimet laajempaan maantieteelliseen ja historialliseen kontekstiin.

Näin lukijalle hahmottuu kuva siitä, millaisten kulissientakaisten organisaatioiden ja operaatioiden historiajälkiä myös nyky-Turkin poliittinen todellisuus kantaa mukanaan.

Yksi ajankohtainen teema kirjassa on Erdoğanin ja uskonoppinut Fethullah Gülenin liittosuhde ja välirikko. Valtaa tavoitteleva Erdoğan tarvitsi Gülenin ja hänen kannattajiensa tukea. Asemansa saavutettuaan hän alkoi pelätä tämän vaikutusvaltaa. Myös politiikka ja uskonkäsitykset kulkivat eri suuntiin. Sekä AKP:n nousun että liberaalimman gülenistisen liikkeen takaa Koivunen tunnistaa lännen tavoitteen istuttaa Lähi-itään ”pehmeää islamia” jihadistisen islamin vaihtoehdoksi. Niinpä hänen mukaansa ainakin osa gülenistien rahalähteistä löytyisi Yhdysvalloista.

Turkkilaisilla on pitkältä ajalta syvälle muistiin jälkensä piirtänyt kokemushistoria valtataisteluista, vallankaappauksista ja niiden kansalaisvapauksia rajoittavista seurauksista. Vaikka Erdoğanin hallinnon tavoitteet periaatteessa ovat päinvastaiset kuin kemalistien, armeijan tai kulissientakaisen ”syvän valtion” tavoitteet viime vuosikymmenien vallankaappausten yhteydessä, muistuttavat toimintatavat toisiaan. Niinpä esimerkiksi heinäkuun kaappausyrityksen jälkeiset massiiviset puhdistukset ja vaatimukset kuolemantuomion palauttamisesta eivät ole yllätys.

Menneestä suuruudesta haaveilevan Erdoğanin tulkinta ”ottomanismista” on Koivusen mukaan kaukana osmaniaikojen paikallisista autonomioista ja monikulttuurisuudesta: ”AKP:n ideologia ei [tosiasiassa] ole kemalismin vastainen, vaan sen keskeiseen teesiin ’yksi maa, kansa, kieli ja kulttuuri’ on tehty lisäys ’sekä yksi uskonto’, eli sunni-islamilaisuus.”

Koivusen mukaan güleniläiset olivat pitkään olleet vahvoilla poliisi- ja oikeuslaitoksessa, kun heistä tuhansia keväällä 2014 alettiin erottaa tehtävistään: ”Kirjoittaessani tätä syksyllä 2014 on liian varhaista arvioida seurauksia, koska islamistien sisäistä valtataistelua käydään kulissien takana. Päällisin puolin näyttää siltä, että Erdoğan on pystynyt hiljentämään güleniläiset, kuten hän on vaimentanut monia muitakin ryhmiä Turkissa.”

Kun toimittaja Peter Lodeniuksen pamfletti Turkki pintaa syvemmältä viime vuonna ilmestyi, oli vuosi jos toinenkin ehtinyt vaihtua sen jälkeen, kun Into Kustannus ensi kerran markkinoi sitä uutuusluettelossaan. Ajankohtaisuuteen pyrkivää tekstiä oli kaiketi jouduttu toistuvasti päivittämään, kun turkkilaisen yhteiskunnan samean pinnan alta jatkuvasti pulpahteli esiin uusia käänteitä. Silti osa tilanneanalyyseista oli jo ilmestymisajankohtana ainakin journalistisessa mielessä ehtinyt vanhentua.

Kevään 2013 Gezi Parkın mielenosoitusten ja kesäkuun 2015 parlamenttivaalien jälkeisissä tunnelmissa Lodenius rohkeni esittää: ”Turkki on siis siirtynyt yksinvaltaan johtavalta polulta demokratian tielle.” Tämä antoi ”uutta toivoa Turkin tulevaisuudesta”. Niin kuitenkin kävi, että Turkin kansan äänestettyä ”väärin” vaalit uusittiin, ja Erdoğan on sen jälkeen kiristänyt otettaan kansalaisyhteiskunnasta tunnetuin tavoin.

Vuonna 2015 tuli myös kuluneeksi sata vuotta Armenian joukkotuhosta Turkin rajojen sisäpuolella. Turkki kiistää kansanmurhan ja muistuttaa armenialaisväestön epälojaalisuudesta osmanihallintoa kohtaan. Satavuotismuiston aktivoimana sen diplomaattitahot lähestyivät suomalaisiakin tutkijapiirejä julkaisulla Understanding Turkish-Armenian Controversy Over 1915. Siinä professori Mustafa Serdar Palabıyık neutraalin akateemikon rooliin asettuen tarkastelee tapahtumiin liittyviä historiantulkintoja toisistaan poikkeavina ”narratiiveina”.

Hänen mukaansa turkkilainen kerronta tunnistaa molempien kansojen kärsimykset, kun taas Armenia yksipuolisesti pitää kiinni kansanmurhasta – sanasta jonka turkkilainen kirjoittaa lainausmerkkeihin ja keskittyy puhumaan armenialaisten relokaatiosta, ”uudelleen sijoittumisesta”. Tästäkin on käytetty myös ilmaisuja pakolaisuus, pakkosiirrot ja joukkokarkotukset, mutta käsitteellä voidaan viitata myös yhteisön sisäisten rakenteiden murtamiseen.

Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.