Jos joku ei ole sattunut huomaamaan niin kerrottakoon, että tässä maassa käydään kaksia vaaleja yhtä aikaa. Toisia kutakuinkin avoimin kortein kaiken kansan silmien alla ja toisia silmiltä piilossa.
Eduskuntavaalien läheisyyden on aistinut jo pidemmän aikaa. Hallitus toimii kuin toimitusministeriö ainakin. Juoksevat asiat juostaan pois, mutta poliittisia intohimoja herättävät kysymykset lakaistaan maton alle odottamaan vaalien jälkeistä siivousta.
Toisia vaaleja, ensi vuonna pidettäviä presidentinvaaleja, sen sijaan käydään jossain kulissien takana. Ehdokkaiden nimiä on heitelty ilmaan, mutta kukaan ei tunnu oikein täkyyn tarttuvan.
Kokoomuksen Sauli Niinistö on jo kruunattu moneen kertaan Tarja Halosen kruununperijäksi, mutta Niinistöpä antaa odottaa, mille alkaa vai alkaako millekään.
Keskustan Olli Rehnissä olisi ainesta, mutta harkitsevana miehenä hän sanoo sanottavansa vasta sitten, kun selviää, selviääkö EU kuiville holtittomasti rahojaan lätränneiden jäsenmaidensa konkursseista.
On tietysti myös vihreiden Pekka Haavisto, joka haistelee ilmaa muiden mukana.
Siinäpä ne varteenotettavimmat ehdokkaat alkavat ollakin. Demareilla on nyt hieman muita murheita. Perussuomalaisilta saattaa irrota kisaan musta hevonen, mutta ensin täytyy katsoa, kuinka se pärjää tämän kevään raveissa.
Toki jotkut muutkin puolueet asettavat omat ehdokkaansa, mutta heille tuskin jää muuta virkaa kuin kertoa kansalle, että mekin olemme olemassa.
Presidentinvaaleja on käyty vuosia, vaikka meillä istuu presidentti tiukasti vallankahvasta pidellen.
Kummallista, että juuri presidentinvaaleihin ladataan valtavia odotuksia. Vaikka presidentti alkaa kohta olla riisuttu vallasta. Valta kiehtoo, mutta mikä on se valta, joka tässä tapauksessa kiehtoo?
Presidentin näkökulmasta viehätys valtaan on perusteltavissa. Olisihan orpoa istua kansan valtuuttamana linnassa ilman oikeaa tekemistä. Näytellä siinä sitten vallattomana yhteiskunnallista arvojohtajaa.
Presidentinvaalit ovat olleet varsinaista kansanhuvia sen jälkeen, kun kansa pääsi valitsemaan presidentin suoralla kansanvaalilla. Ristiriita menneeseen on merkillepantava. Silloin kun presidentillä oli kuninkaalliset valtaoikeudet, hänen valintaansa ei suotu kansalle. Kun oikeudet karsittiin olemattomiksi, valinta luovutettiin kansan käsiin.
Presidentinvaalien asetelma on herkullinen. Loppupelissä pitää valita vain kahdesta. On helppo asettua toista vastaan, vaikkei niin selkeästi asettuisi edes toisen puolelle.
Tällaisessa tilanteessa näkemykset herkästi karkaavat ääripäihin, vaikka tosiasiassa henkilöt olisivat varsin lähellä toisiaan. Näin saadaan aikaan tilanteen tarvitsemaa jännitettä, joka ajaa kansaa uurnille.
Ei ihme, että ihmisten keskuudessa elää sitkeästi ajatus siitä, että presidentin pitäisi tehdä jotakin. Kun työttömyys painaa päälle, köyhyys kasvaa ja työpaikkoja putoaa, ihmetellään, kun presidentti on hiljaa.
Takaraivossa on muisto Kekkosesta, joka hajotti hallituksia ja erotti eduskuntia. Enää ei ole Kekkosta eikä presidentillä Kekkosen valtaa. Ei ole ikäväkään. Nyt valta on kansalla, jota edustavat kansanedustajat. Ainakin periaatteessa.
Kun presidentillä ei ole valtaa, on syytä kysyä, mihin presidenttiä tarvitaan. Siihen on helppo vastata: oikeasti ei mihinkään.
Jos halutaan korostaa kansanvaltaisuutta, silloin on luontevaa kohottaa eduskunnan roolia. Näin ollen muodollinen valtionjohtaja voisi olla eduskunnan puhemies pääministerin hoidellessa arkiset lapiotyöt.
Paitsi, että onhan se hupaisaa valita presidentti. Nautimmehan me monesta muustakin turhasta, miksemme siitäkin.