Presidentti-instituutio on ajautunut marginaaliin. Kehitys pitää kirjata myös perustuslakiin. Presidentti Mauno Koivisto aloitti Urho Kekkosen kaudella saamiensa karvaiden kokemusten nojalla poliittisen järjestelmän parlamentarisoinnin. Presidentin valtaa karsittiin hallituksen ja eduskunnan hyväksi. Sama suuntaus jatkui vuonna 2000, jolloin nykyinen perustuslaki tuli voimaan.
Tasavallan presidentti Tarja Halosen kauden alussa voimaan tullut perustuslaki oli väkisin väännetty kompromissi. Mitä pidempään se on ollut voimassa, sitä selvemmäksi on tullut, että remontti jäi tuolloin puolitiehen ja että uudistuksessa täytyy mennä pidemmälle. Vuoden 2012 presidentinvaali tarjoaa sille selkeän saranakohdan.
Nykyisen perustuslain ongelmat olivat luettavissa Kalevassa pitkänäperjantaina julkaistusta presidentti Halosen haastattelusta. Presidentti ei siinä pyrkinyt salailemaan turhautumistaan. Sille voi olla myös presidentistä itsestään johtuvia syitä, mutta taustalla on perustuslaissa oleva valuvika.
Halonen itse katsoo, ettei remonttia pitäisi kiirehtiä ja että vuoden 2000 version toimivuutta pitäisi vielä testata hänen seuraajansakin aikana. Halosella on vissistä jääviysongelmasta huolimatta tietysti oikeus mielipiteeseensä. Hän on saanut eniten ymmärtämystä taustapuolueeltaan SDP:ltä, vaikka sen kellokkaista esimerkiksi Martti Ahtisaari, Paavo Lipponen ja Liisa Jaakonsaari ovat toista mieltä.
Eniten kitkaa tuottaa jatkuvasti perustuslain kohta, jonka mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tämä tuli viimeksi ilmi EU:n ja Yhdysvaltain huippukokouksessa, johon sekä Halonen että pääministeri Matti Vanhanen halusivat saada puheenvuoron. Lopputulos oli, ettei kumpikaan puhunut.
Vaikka kansalaiset tukevat vahvaa presidentti-instituutiota, sen merkitys saa nykymaailmassa peräänsä yhä suuremman kysymysmerkin riippumatta siitä, kuka presidenttinä sattuu olemaan. Valtavirta kulkee kohti puhdasta parlamentarismia, jossa valtakunnan politiikkaa, ulkopolitiikkaa myöten, johtaa pääministerin johtama hallitus, joka on vastuussa eduskunnalle. Tämä väistämätön kehitys on marginalisoinut presidentti-instituutiota etenkin Halosen aikana.
Sinänsä on perin inhimillistä, että meno harmittaa Halosta. Presidentti moitti haastattelussa tiedotusvälineitä siitä, että ne olisivat tehneet hänestä ohimenevää ilmiötä ja rampaa ankkaa, vaikka hänen toista kauttaan on vielä kolme vuotta jäljellä.
Arvostelu on kohtuutonta, ja sen esittäjä unohtaa, että tiedotusvälineillä oli oma osansa vuoden 2000 vaalien ympärille nousseessa Halos-ilmiössä. Peiliä ei tunnetusti ole syytä syyttää, jos kuva ei aina miellyttäisikään. Presidentin nahan paksuudesta kertoo paljon se, että häntä kismittää jopa jatkuvasti pyörivä presidenttipeli.
Vaikka presidentti-instituutio onkin ajautunut vallan marginaaliin objektiivisista syistä, jotakin on johtunut Halosestakin. Toisen kautensa alussa hän sovitteli itselleen arvojohtajan viittaa, mutta tästä roolista ei ole sen koommin juuri kuultu. Ja sitä paitsi kohtuullisen suuret valtaoikeudet ja arvojohtajuus sopisivat huonosti yhteen.
Halonen ei ole myöskään pitänyt kansakunnan muistiin painuneita linjapuheita. Hänet muistetaan parhaiten vuoden 2000 virkaanastujaispuheen kielteisestä Nato-linjauksesta ja empaattisesta uudenvuodenpuheesta Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen. Halosen aloittama arkinen presidenttityyli kyllä ihastutti kansaa, mutta tyylinvaihdos ei ole voinut olla vaikuttamatta myöskään koko instituution arvostukseen.