Peloton täytyy ohjaajan olla, kun tarttuu Uuno Turhapuroon, josta lähes jokaisella suomalaisella on vahva ennakkokäsitys ja mielikuva. Pelottomia täytyy olla näyttelijöidenkin, etteivät lähde esittämään Vesa-Matti Loiria tai Pertti Pasasta Uunon ja Hartikaisen sijasta.
Vihannista löytyy näin pelotonta porukkaa. He ovat tarttuneet Uuno Turhapuro -versioon, jota ei ole filmattu, vaan joka on kirjoitettu suoraan näyttämöä varten. Viimeinen tuomio on monilla Turhapuro-elokuvista tutuilla sloganeilla kuorrutettu tarina siitä, miten Uuno ja Elisabeth eräänä aamuna heräävät ja Uuno uskoo olevansa kuollut.
Taivaan porttien aukenemista odotellessa paikalle saapuvat Sörsselsön, Hartikainen, vuoristoneuvos Tuura rouvineen, sekä sihteerikkö Unelma. Yllätyksenä saapuu paikalle myös Uunon äiti, joka tekee paljastuksen.
Elisabeth on tarinan alussa miehensä peilikuva. Likainen ja hoitamaton naisihminen tietysti kirvoittaa Uunon tyypilliseen sovinistiseen sanailuunsa, joka - siis sanailu - onkin koko esityksen selkäranka.
Tuoretta näkökulmaa edustavat Sörsselsön ja Hartikainen, joita esittävät Eila Haapakangas ja Jelena Lauttanen yrittämättäkään jäljitellä alkuperäisiä esikuviaan. Sen sijaan Jorma Sarpola Uunona on roolinsa vanki.
Eija Salon Elisabeth yrittää parhaansa Uunon päihittämiseksi, mutta ei onnistu sen paremmin kuin elokuvissakaan. Sen sijaan voimahahmoiksi nousevat Tuula Haapakankaan rouva Tuura ja Uunon äiti Gunhild Irma Eilolan esittäminä. Nämä vahvat naiset pyörittävät Uunoa siinä kuin vuoristoneuvos Tuuraakin (Jorma Myllylä) miten tahtovat. Unelman (Tytti Haapakangas) osana on jäädä unelmaksi.
Ulla Haukka on lyhentänyt ja tiivistänyt alkuperäistä tekstiä poistamalla siitä pitkät Uunon yksinpuhelut. Jäljelle on jäänyt olennaisin, mutta sekin olisi vaatinut vielä lisää terävyyttä.
Kepeän notkea sanailu kuivahtaa liian pitkiin taukoihin repliikkien välillä, dialogit eivät toimi. Vitsit ehtivät väljähtyä ja menettää kärkensä ennen kuin pääsevät maaliin hidastempoisessa esityksessä. Kunnon naurua ei esitys kirvoittanut, vaikka teksti siihen ehkä eväitä antaisikin.
Lavastuksessa on sekä office että uima-allas, joita ei esityksessä tarvita. Niiden tarkoitusta jää miettimään.
Rohkea tekstinvalinta on aina hatunnoston arvoinen asia harrastajateatterissakin. Sen lisäksi pitäisi riittää voimia harjoittelemiseen niin, että lopputulos vastaa haastetta. Vihantilaiset ovat joko väsähtäneet kesken tai sitten ponnekkuus on vasta tulollaan.
Ensi-illassa ajoitus ei ainakaan ollut aivan kohdallaan. Sen sijaan ensi-illan ajoittuminen Vihannissa järjestetyn naisten teemapäivän illaksi oli mainio, vaikka lieneekin puhdas sattuma. Uuno Turhapuro olisi parhaimmillaan pystynyt vesittämään naisen kuin naisen johtajuushaaveet ja siten pistämään naiskuvan takaisin kohdalleen.