Kolumni

Turhaa to­dis­te­lua on niin paljon, ettei ole äärtä eikä laitaa

Ennen oli tapana sanoa, että suomalainen ei usko ennen kuin näkee.

Ennen oli tapana sanoa, että suomalainen ei usko ennen kuin näkee. Ihmisten kokemukset julkisissa virastoissa ja laitoksissa ovat joskus sen kaltaisia, ettei suomalainen virkailija aina usko vaikka näkeekin. Miten muuten on ymmärrettävissä valtava, turha byrokratia, jonka pompottamaksi ja jopa nöyryyttämäksi saatamme joutua työttömänä, sairaana tai yleensä jotakin etuisuutta hakiessamme. Anomuksia, todistuksia ja kuitteja samasta asiasta on oltava niin paljon ja niin usein, ettei todistelussa ole äärtä eikä laitaa.

Tv-toimittaja Hannu Karpo on vuosikymmenten ajan tuonut koteihimme esimerkkejä suomalaisen yhteiskunnan byrokratian kukkasista. Karpon "koottuja kertomuksia" jotkut pitävät mauttomina ääriesimerkkeinä, jotka kokonaisuuteen nähden ovat merkitykseltään vähäisiä. Helpoin tapa mitätöidä esimerkit on tietenkin sysätä syy EU-jäsenyyden tuomaan byrokratiaan. Toki jäsenyys on turhaa byrokratiaa lisännyt, mutta kyllä sitä on aivan tarpeeksi ollut ennen EU:takin. Kokemuksia on myös siitä, että kun asiaa ratkaiseva virkailija voisi ja hänen tulisi käyttää myös tervettä järkeä, onkin toimittu kokonaan toiseen suuntaan aivan äärirajoille asti.

Sen sijaan, että Karpon esittämät esimerkit leimataan poikkeustapauksiksi, pitäisi huolestua siitä, miten Karpolla on vuodesta toiseen, jopa vuosikymmenestä toiseen, niitä jatkuvasti kerrottavanaan. Todellisuudessahan Karpo raapaisee ohjelmansa esimerkeillä varmaankin vain pintaa. Useimmat byrokratian pyöritykseen joutuneethan ovat niin nöyryytettyjä ja uupuneita, että he tyytyvät kohtaloonsa. He eivät pura kiukkuaan organisaation virkailijalle, kirjoita Kelan pääjohtajalle saati sitten, että lähtisivät kertomaan kokemuksistaan Karpon ohjelmaan.

Helsinkiläinen omaishoitaja-tuttavanikaan ei enää ihmettele, miksi sosiaalialalla oleva henkilöstö valittelee olevansa ylityöllistetty. Vaikka hänen miehensä on kokenut sydämenpysähdyksen ja on sen seurauksena täydellisesti dementoitunut jo kaksikymmentä vuotta sitten, sosiaaliviranomainen tekee tarkastuskäynnin kotiin joka vuosi pienen omaishoidontuen saannin perusteiden tarkistamiseksi. Omaishoitaja ymmärtää normaalin valvonnan, mutta liika on sentään liikaa. Joka kerta lomakkeeseen merkitään samat asiat: ei pysty huolehtimaan millään tavalla itsestään, ei lääkityksestään, ei pukeutumisestaan, ei ruoastaan, vaikka miehen terveydentilasta ei pitäisi olla kenelläkään hänet nähneellä epäselvyyttä. Sosiaalivirkailija on ollut itsekin näkemässä, kun dementoitunut on kysellyt cowboyhattua mennäkseen sheriffin toimistoon ja viemään pakettia Moskovaan.

Helsinkiläisen omaishoitajan ei sentään tarvitse viedä miestään sosiaalivirastoon nähtäville, mutta toisin kävi rovaniemeläiselle sairaan miehensä hoitajalle. Hän joutui tuomaan sokean ja kotona sauvojen varassa köpöttelevän, pyörätuolilla kuljetettavan, heikkokuntoisen miehensä poliisilaitokselle virkailijan nähtäväksi ennen kuin sai jo valmiiksi kirjoitetun invalidien pysäköintiluvan.

Avioparin hankalaan matkaan kotoa poliisilaitokselle ja takaisin mahtui monta ja värikästä vaihetta. Vaimo joutui pyytämään poliisinkin apua miehensä taluttamiseen. Mutta saatiinpahan 20 euron hintainen lupa ja virkailijalle näyttö!