Vanhustenhoidon karmeat laiminlyönnit ovat ”yllättäneet” meidät tänä talvena. Jopa ennenaikaisiin kuolemiin johtaneita virheitä on korjattu nopeasti. Ratkaisumalleja tilanteen korjaamiseksi on tullut monesta suunnasta.
Lisätään hoitokotien valvontaa, määrätään kovempia rangaistuksia, tehdään rikosilmoitus. Henkilökunnan määrää voidaan kasvattaa 0,2:lla ja korottaa heidän palkkaluokkaansa lattialistan tasalta. Pahimpia laitoksia on pantu kiinni.
Hoitohäijyyteen on siis tartuttu kiireratkaisuin syvän huolestuneisuuden vallassa. Se taitaa olla peiteoperaatio. Parantamistohina estää ikävän kysymyksen esittämisen: millainen yhteisö sallii joidenkin ihmisten muuttumisen hylkytavaraksi?
Harvassa puheenvuorossa on pohdittu, miksi ikääntyneet, täsmällistä huolenpitoa tarvitsevat avuttomat ihmiset on sysätty hämärän rajalle, jossa heille annostellaan suurin määrin huonoa ostopalvelua.
Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) sanoi tiistaina toivovansa, että vanhusten hoivayrityksissä toimintaa ohjaisivat arvot eikä taloudellisen tuloksen tekeminen.
Toimintaohje on mitä kannatettavin, mutta Sipilä ei ainakaan julkisuudessa kertonut, mistä arvoista hän puhui.
Entäpä jos Suomen vanhustenhoidossa on nimenomaan toteutettu yleisesti hyväksyttyjä arvoja? Elämänsä loppusuoralla oleville on järjestetty petipaikkoja makuuhaavoineen aivan nykyaikaisen tavan mukaan.
Mitä jos onkin niin, että ilmitulleet tapaukset eri puolilla maata ovat pelkästään paljastaneet yleisen normin mukaisen suhtautumisen vanhempaan ikäpolveen. Valintojen taustalla olleet arvot ovat vahingossa nousseet keskusteluun ja osoittautuneet raakalaismaisiksi.
Siksi sydämeen pistää kysyä, olemmeko hiljaa keskuudessamme omaksuneet ajattelutavan, jossa huonokuntoisilla kansalaisilla ei ole itseisarvoa ihmisinä vaan heillä on ainoastaan välinearvo kansantalouden tuottavuuskisassa.
Siihen kaikki viittaa. Vanhoiksi ehtineet ovat tuottavan panoksensa yhteiskunnalle antaneet. Työssä on käyty, veroja maksettu. Tehtävän suoritettuaan he ovat menettäneet välinearvonsakin. Heistä on tullut hyödytöntä elättiporukkaa, kirjanpidon menopuolta.
Kymmeniä vuosia vallalla ollut talouspoliittinen puhe on iskostunut ajatteluun ja saanut meidät toistamaan tiettyjä maagisia finanssiloitsuja.
Suomalaiset saattavat olla ainoa kansakunta, joka menettää yöunensa valtion velkaantumisen takia. Poliitikot pitävät kansalaisia mielellään tässä luulossa. Valtionvelka on pelottava uhka, jolla voi perustella leikkauspäätöksiä.
Muualla ymmärretään, ettei valtion rahanlainaustoiminta ole sama asia kuin oma yksityinen velanotto.
Vanhuus hahmottuu talouskielellä kielteiseksi. Elämänlaadun paranemisesta iloista tarinaa kertova väestön ikääntyminen on puserrettu kestävyysvajeeksi, liikaeläkeläisyydeksi.
Vajetta kestävämmäksi korjatessa palveluita on leikattava, hoitoa heikennettävä. Tekojen takaa ei näy ala-arvoista kohtelua saava vanhus.
Taloudesta on huomaamatta tullut päällimmäisin arvo, joka lapioi piiloon useat tärkeät kysymykset. Voisiko olla, että sen vuoksi emme kykene näkemään heikompaan asemaan joutuneitten hätää ja kantamaan vastuuta.
Emme taida edes muistaa, milloin suomalaisessa kulttuurissa on annettu arvoa vanhuudelle muuten kuin letkulla ruokkimalla.