Tulopolitiikka oli se työväline, jonka avulla rakennettiin se hyvinvointi-Suomi, jossa nyt elämme. Se onnistui, kun työmarkkinajärjestöt ja maan hallitus sopivat yhdessä palkankorotusten lisäksi sosiaalipoliittisista uudistuksista.
"Politiikka oli Suomessa sodan jälkeen riitaisaa ja epävakaata eikä luottamusta yhteiseen päämäärään ollut, kun vasemmisto ja ammattiyhdistysliike olivat hajaantuneita. Tulopolitiikassa ei ollut aluksi kysymys ainoastaan palkoista, vaan yhteiskunnallisen konsensuksen rakentamisesta ja työmarkkinoiden eri osapuolten välisestä luottamuksen kasvattamisesta", arvioi Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander.
Hän julkisti torstaina yhdessä erikoistutkija Pekka Sauramon ja Kuopion yliopiston kansantaloustieteen professorin Hannu Tannisen kanssa tutkimusraportin Suomalainen tulopolitiikka, poliittinen vaihdanta ja sosiaalinen pääoma. Raportti on osa Suomen Akatemian rahoittamaa monivuotista ja monitieteistä tutkimusohjelmaa Sosiaalinen pääoma ja luottamusverkostot.
"Tulopolitiikka osoittautui Suomessa tehokkaammaksi reformipolitiikan, uudistamispolitiikan välineeksi kuin poliittinen uudistustyö. Hyvinvointi-Suomi kehittyi tulopoliittisen järjestelmän ympärille", selvittää Kiander.
Hänen mukaansa hyvinvointipalvelut olivat osa niin sanottua sosiaalista palkkaa, josta neuvoteltiin tupo-pöydissä 1966-1986.
Kun työmarkkinajohtajat ja hallitus neuvottelivat palkoista ja sosiaalipoliittisista uudistuksista, samalla tuloeroja tasoitettiin aina 1990-luvun laman alkuun saakka.
"Ruotsissa mentiin hyvinvointipolitiikassa eteenpäin parlamentaarista tietä, kun siellä sosiaalidemokraattinen puolue oli yhtenäinen samoin kuin palkansaajaliikekin", muistuttaa Kiander.
Suomen epävakaassa poliittisessa ilmapiirissä tulopolitiikka toimi tutkijoiden mukaan myös sideaineena, kun se kytki ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmiston maan politiikan valtavirtaan.
Tutkijoiden mukaan suuri kysymys tästä eteenpäin on, miten hyvinvointi-Suomea uudistetaan, kun tulopolitiikkaa ei enää ole. Elinkeinoelämän keskusliitto EK irtaantui tulopoliittisista kokonaisratkaisuista keväällä 2007, jolloin se lähti ajamaan liittokohtaisia palkkaratkaisuja.
"Meneekö suomalainen hyvinvointipolitiikka yhä enemmän markkinaehtoiseen suuntaan ja pois pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallista, jota on yhdessä rakennettu?", kyselee Kiander.
Kiander arvioi, että vain iso kansainvälinen talouskriisi, jossa suomalaiset työnantajat joutuisivat vaikeuksiin, saattaisi tuoda tupon takasin. "He voisivat nöyrtyä vielä yhteen tulopoliittiseen ratkaisuun. Firmat ovat nykyään kansainvälistyneitä eikä Suomen talouden suunta hetkauta heitä niin paljon kuin vielä vuosikymmen, pari sitten. Metsäteollisuuden kriisi ei tupoja pelasta."
Sauramo sanoo suoremmin, että paluutta tupoon ei enää ole.
Tanninen kysyy, miten Euroopan työmarkkinoilla päästään oikeudenmukaiseen tulonjakoon ja miten voidaan sitouttaa omia etujaan ajavat ryhmät yhteisen edun, kansakunnan edun tavoitteluun. "Epätäydellisessä maailmassa on aina ryhmiä, jotka voivat käyttää omaa asemaansa hyväksi ajaessaan itselleen taloudellisia etuja."