Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan (2014) suomalaisista miehistä tupakoi päivittäin 17 prosenttia ja naisista 14 prosenttia. Vuosina 2001–2013 tupakointi väheni noin 34 prosenttia. Nuorten tupakointi väheni kyseisenä ajanjaksona vieläkin enemmän. Jos kehitys jatkuu suht tasaisena, parissa kymmenessä vuodessa päästään alle 10 prosenttiin.
Miesten osalta luku on jo nyt historian valossa tosi matala. Kun tupakointia vastaan ryhdyttiin kampanjoimaan 1960-luvun alussa, miehistä 57 prosenttia tupakoi päivittäin. Sotien jälkeen, 1940-luvun lopulla tupakoitiin vielä enemmän. Tupakointia ei tilastoitu siihen aikaan, mutta on olemassa yksittäisiä tutkimuksia, joiden mukaan miehistä tupakoi jopa yli 70 prosenttia.
Naisten tupakointi jatkoi tupakkavalistuksesta huolimatta kasvuaan aina vuoteen 1990 asti, jolloin se oli 21 prosenttia. Toisin kuin miehillä, tupakoinnin väheneminen ei naisten keskuudessa ole ollut suoraviivaista vaan aaltoilevaa. Se näytti lähtevän laskuun 70-luvulla, mutta kääntyikin uuteen nousuun 80-luvun alkupuolella. Tupakoivien naisten osuus on nyt taas sama kuin vuonna 1960: 14 prosenttia.
Mietityttää, miksi naisten tupakoinnin vähentämisessä tulokset eivät ole samalla tavalla suoraviivaisia kuin miesten kohdalla.
Toinen merkille pantava asia on tupakoinnin luokkasidonnaisuus. Eniten tupakoivat vähiten koulutetut ja pienituloisimmat.
Tupakanvastainen työ näyttää siis purevan parhaiten keskiluokkaisiin miehiin.
Jotkut tutkimukset viittaavat siihen, että naisten olisi tupakkakoukkuun jäätyään vaikeampi päästä siitä eroon. Naishormonit näyttäisivät edistävän tiukemman riippuvuuden syntymistä.
Voi silti olla, että selitys löytyy enemmän kulttuurista kuin hormoneista. Moni nainen pelkää niin ankarasti lihomista, että tupakkalakot hyytyvät, kun puntari näyttää vähänkin isompia lukemia. Paino tahtoo väistämättä nousta kahdesta syystä: nikotiini kiihdyttää aineenvaihduntaa ja tupakan lopettanut sortuu hakemaan mielihyvää napostelusta. Järki ja lääkäri sanovat, että tupakka on suurempi terveysriski kuin lopettamisen aiheuttama painonnousu, mutta silti moni valitsee tupakan.
Tupakoinnin lopettamisesta puhutaan paljon kemiallisena riippuvuutena, jota pitää hoitaa lääkkeillä. Lihomisen pelkoon lääkitys tuskin auttaa. Ammattilaisen ohjaamasta keskustelusta esimerkiksi naisten ulkonäköpaineista ja ruumiinkuvasta voisi olla hyötyä. Ohjattu vertaistuki voi olla vähintään yhtä tärkeää lopettamisen onnistumiselle kuin lääkitys.
Oulussakin on tarjolla maksuttomia, ohjattuja tupakastaluopumisryhmiä, mutta niitä voisi markkinoida näkyvämmin.
Korkeaa hintaa pidetään tärkeänä keinona tupakoinnin vähentämisessä yhteiskunnassa. Epäilemättä korkea hinta hillitsee tupakoinnin aloittamista ja motivoi lopettamista.
Silti on surullista, että hinnannostot koettelevat eniten köyhimpiä, joilla on vähiten voimia lopettaa tupakointi. Heikko yhteiskunnallinen asema masentaa ja aiheuttaa näköalattomuutta. Jos järjestyisi työtä, mielekästä tekemistä ja näköalaa tulevaisuudelle, tupakoinnin lopettamiseenkin voisi löytyä voimavaroja.
Vuonna 2013 tehdyssä selvityksessä yli puolet tupakoijista halusi lopettaa ja noin 40 prosenttia oli viimeksi kuluneen vuoden aikana yrittänyt vakavasti lopettaa tupakointia. Keinoja tupakoinnin lopettamisen tukemiseen pitää kehittää entisestään. Tupakoijilla on motivaatiota lopettaa.