Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi keskiviikkona professori Mika Malirannan laatiman raportin. Sen mukaan työn tuottavuus edellisen taantuman aikana suorastaan romahti.
Yritysten tuotavuuden taso oli vuonna 2010 peräti 13 prosenttia alempi kuin missä se olisi ollut, mikäli tuottavuuskehitys olisi pysynyt aikaisemmalla trendillään.
Tämä tarkoittaa, että yritysten tuotoksen olisi pitänyt olla tuon verran korkeampi tai vaihtoehtoisesti työpanoksen määrän olisi pitänyt olla tuon verran pienempi, jotta entisessä tuottavuuskehityksessä olisi pysytty mukana.
Työllisyyden kielelle käännettynä tämä tarkoittaa, että työntekijöitä pitäisi olla yrityksissä 150?000 henkilöä nykyistä vähemmän.
Työn tuottavuudella tarkoitetaan sitä, paljonko työpanosta kohti syntyy tuotosta yhden vuoden aikana. Työpanosta voidaan mitata tehtyjen työtuntien määrällä ja tuotosta yritysten synnyttämällä jalostusarvolla.
Tuottavuus on tärkeä asia siksi, että pitkällä aikavälillä reaalitulojen kasvu ja väestön vaurastuminen perustuvat tuottavuuden kasvuun ja siihen, paljonko kansalaiset tekevät töitä. Tuottavuuden kasvu syntyy investoinneista, teknisestä kehityksestä ja siitä miten fiksusti tuotantovälineitä osataan käyttää.
Työn tuottavuuden kasvu yleensä kiihtyy nousukauden alussa ja vastaavasti hidastuu suhdanteiden jäähtyessä. Tämä on seurausta siitä, että tyypillisesti työllisyyden vaihtelut seuraavat tuotannon vaihteluita noin puolen vuoden viipeellä.
Tuottavuuden pudotus vuosina 2008--2009 ei muistuta normaalia suhdanneilmiötä. Tilastollisesti katsoen pudotus oli harvinaisen suuri. Vastaavaa ei ole Suomessa koettu kuin 1910-luvun loppupuolella ja pari kertaa 1940-luvulla.
1990-luvun laman aikana tuottavuuden kasvu pysähtyi mutta ei pudonnut. Jo vuosikymmenen puolivälissä tuottavuus teki lyhyessä ajassa melkoisen hypyn ylöspäin. Aikaisempi trendi ylitettiin selvästi.
Tuottavuusloikka selittyy sillä, että kriisi karsi tehottomimmat yritykset ja toimipaikat. Jäljelle jääneet yritykset muuttivat strategiansa ja keskittyivät ydintoimintoihinsa.
Teknologinen kuilu edistyneimpiin maihin verrattuna kurottiin kertaheitolla kiinni. Suomi tuli ulos lamasta kokonaan toisella rakenteella kuin millä se siihen oli mennyt.
Mitalin toinen puoli on se, että tuolloin yritykset sanoivat työvoimaansa massoittain irti. Tehtyjen työtuntien määrä aleni samaa vauhtia kuin tuotos, joten tuottavuus pysyi ennallaan. Seurauksena oli massatyöttömyys, minkä jäljet ulottuvat tähän päivään.
Sinänsä voi pitää hyvänä asiana sitä, että äsken koetun taantuman aikana työllisyys heikkeni pelättyä vähemmän, vaikka kokonaistuotanto laski selvästi enemmän kuin kukaan osasi ennustaa.
Jos kysymys olisi normaalista suhdannevaihtelusta, tuotanto olisi pian palannut entiselle tasolleen ja työllisyys olisi vahvistunut puolen vuoden viipeellä. Siinä välissä tuottavuuskin olisi kohonnut.
Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Pelättävissä on, että tuskin käykään. Pelkoon on kolme syytä. Ensinnäkin Suomen teollisuudessa oli jo ennen taantumaa meneillään rakenteellinen sopeutuminen kansainvälisen talouden muutoksiin.
Perinteisen metsäteollisuuden kapasiteettia Suomessa on purettu, ja elektroniikkateollisuuden vaikutus keskimääräiseen tuottavuuden kasvuun on vaimentunut. Siksi voi hyvin olettaa, että aikaisemmalle tuottavuuden trendiuralle ei palata.
Toiseksi on mahdollista, että teollisuusmaat ja niiden mukana Suomi ovat ajautumassa uuteen taantumaan. Ei oikein tunnu uskottavalta, että tuottavuus uudessa taantumassa romahtaisi toisen kerran peräkkäin.
Kävisi samoin kuten kävi 1990-luvulla tai Yhdysvalloissa pari vuotta sitten: työtunnit vähenisivät tuotannon supistumisen myötä. Tuottavuus saattaisi jopa nousta.
Kolmanneksi on monia syitä olettaa, että työn tuottavuuden kasvu parin seuraavan vuosikymmenen aikana tulee kaikissa kehittyneissä maissa olemaan hitaampaa kuin se, mihin edellisten vuosikymmenten aikana oli totuttu.
Ikääntyminen ja talouden palveluvaltaistuminen johtavat tähän. Merkki muutoksesta on se, että Yhdysvalloissa tuottavuuden kasvu alkoi hiipua jo paljon ennen finanssikriisin aiheuttamaa taantumaa.
Odotukset tulevasta tulokehityksestä määrittelevät melko pitkälle ihmisten taloudellisen käyttäytymisen. Sen nojalla tehdään päätökset velanotosta ja säästämisestä.
Tuleva tulokehitys riippuu ratkaisevasti siitä, miten yritysten tuottavuus kehittyy tulevaisuudessa. Näin ollen tuottavuuden kasvu määrittelee melko pitkälle sen, miten ihmisten reaalitulot voivat kasvaa ja millaisia tuottovaatimuksia eläke- ja rahastosijoittajat voivat realistisesti itselleen asettaa.
Pettymyksiä on luvassa, jos menneen tuottavuuskehityksen varaan viritetyt odotukset eivät toteudu. Laskusta suuri osa näyttää koituvan tuleville sukupolville, joiden eläkkeet pienevät.
1970-luku antaa varoittavan esimerkin. Teollisuusmaissa tuottavuuden kasvu hidastui ensimmäisen öljykriisin aikaan merkittävästi. Tämä havaittiin kuitenkin vasta muutamien vuosien kuluttua. Reaalipalkkojen kasvu kuitenkin jatkui entisenä. Tästä oli seurauksena työttömyyden kasvu.
Kun tätä ongelmaa ryhdyttiin lieventämään raha- ja finanssipolitiikkaa keventämällä, valtiontalouden kunto alkoi monissa maissa rapautua ja inflaatio kiihtyä. Euroopan rakenteellisen työttömyyden nousu ja valtiontalouden rakenteellinen heikkeneminen Euroopassa ajoittuu juuri näille vuosille.