Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.
Ikääntymisen aiheuttamien eläke- ja hoivamenojen nousu on ollut pitkään tiedossa. Yhtä lailla tiedetään, että kasvavia menoja ei voida rahoittaa ilman, että veroja nostetaan tai muita menoja karsitaan. Velkaantumisen varaan asiaa ei voi jättää, koska velanotolle tulee jossakin vaiheessa raja vastaan.
Vaihtoehtona verojen korotuksille olisi etuuksien leikkaaminen tai palvelutason heikentäminen. Useimpien mielestä se ei olisi mikään ratkaisu.
Ennen taantumaa arvioitiin, että ikääntymisen aiheuttama pitkän ajan rahoitusvaje voitaisiin kattaa nostamalla veroja tai karsimalla muita menoja välittömästi ja pysyvästi määrällä, joka vastaa noin puoltatoista prosenttiyksikköä bruttokansantuotteesta.
Ennen taantumaa arvioitiin myös, että verojen nostamiselta tai menojen karsimiselta voitaisiin välttyä, jos työllisyysastetta voitaisiin nostaa tai jos julkisen palvelutuotannon tuottavuutta voitaisiin kohottaa.
Väestökehitys jatkaa kulkuaan taantumasta huolimatta. Siihen eivät mitkään hallituksen elvytystoimet vaikuta.
Taantumasta kuitenkin tulee sen verran syvä ja pitkä, että arviot julkisen talouden kestävyydestä väistämättä muuttuvat. Puolentoista prosenttiyksikön asemasta kestävyysvaje tulee olemaan useita prosenttiyksikköjä.
Jos lähdetään siitä, että kansalaisten verorasitusta ei voi kohtuuttomasti lisätä ja että muiden menojen karsimisellakin on rajansa, työllisyysasteen nostamisesta ja julkisen palvelutuotannon tuottavuuden kohottamisesta tulee entistä tärkeämpi kansallinen haaste.
Molemmat tavoitteet nähdään periaatteellisella tasolla tärkeiksi, mutta tunteet kuumenevat heti, kun mennään konkreettisiin ehdotuksiin. Esimerkkinä voi mainita keskustelun eläkeiän myöhentämisestä tai opintoaikojen lyhentämisestä keinoina työllisyysasteen nostamiseen.
Keskustelu julkisen palvelutuotannon tuottavuuden nostamisesta on - jos mahdollista - vieläkin vaikeampaa. Se on ymmärrettävää, koska julkisten palvelujen tuottamiseen osallistuu suuri määrä toimijoita ja palvelusuoritteet ovat vaikeasti mitattavia.
Toimenpiteet tuottavuuden kohottamiseksi ovat ennen pitkää joka tapauksessa välttämättömiä. Tilastokeskuksen mukaan julkisen palvelutuotannon tuottavuus on alentunut jo kymmenen vuoden ajan. Sellainen trendi ei tietenkään voi jatkua kovin pitkään.
Tuottavuuden aleneminen koskee erityisesti kuntia ja kuntayhtymiä, jotka tuottavat pääosan julkisista peruspalveluista, kuten terveydenhuollosta ja koulutuksesta.
Mahdollisuuksia tuottavuuden kohottamiseen täytyy olla olemassa.
Tutkimusten mukaan tuottavuuserot sairaalayksiköiden, terveyskeskusten tai oppilaitosten välillä ovat suuria. Kaikkia eroja ei voi selittää kuhunkin yksikköön liittyvillä erityisolosuhteilla. Julkisia menoja voitaisiin säästää tai palvelutasoa kohottaa, jos kaikissa yksiköissä yllettäisiin parhaimpien yksiköiden tasolle.
Tuottavuuserojen esiintyminen samankaltaisten yksiköiden välillä on tavanomaista myös yksityisillä aloilla. Erot eivät kuitenkaan yleensä jää pysyviksi, koska heikosti tuottavat toimipaikat karsiutuvat ennen pitkää kilpailussa pois.
Yksikkökohtaiseen tuottavuusvertailuun perustuva tarkastelu on kuitenkin liian suppea. Se jättää ulkopuolelle julkiseen palvelutuotantoon liittyvät mittakaavaedut ja ne edut, jotka olisivat saatavissa aikaan toteuttamalla tietojärjestelmien yhteentoimivuus.
Yritystoiminnasta tiedetään, että tuottavuusedut eivät nykyisen informaatioteknologian aikana välttämättä perustu suureen yksikkökokoon vaan enemmänkin verkostomuotoiseen toimintaan ja informaation tehokkaaseen hyväksikäyttöön. Tämän täytyy olla mahdollista myös julkisessa palvelutuotannossa.
Eduskunnan tarkastusvaliokunta kiinnitti asiaan huomiota viime joulukuussa Valtiontalouden tarkastusviraston toimintakertomuksesta laatimassa mietinnössään. Mietinnössä todetaan, että yksistään terveydenhuollossa on käytössä 4 000 tietojärjestelmää. Siinä viitataan myös tulevaisuusvaliokunnan selvitykseen, jonka mukaan erikoissairaanhoidon työtunneista 60 prosenttia kuluu tiedonhallintaan.
Nämä esimerkit kertovat, että tuottavuusloikka on mahdollinen julkisessa palvelutuotannossa. Rajoituksena ei ole teknologia vaan toimintatapojen jäykkyys ja päätöksentekijöiden suuri lukumäärä.
Yhteentoimivuuden aikaansaanti pelkästään kunkin organisaation omien tietojärjestelmien välillä kohottaisi tuottavuutta merkittävästi, mutta sekin edellyttää toimintatapojen muuttumista. Yhteensopivista järjestelmistä ei ole hyötyä, elleivät kaikki niitä käytä.
Vieläkin suuremmat tuottavuusedut olisi saavutettavissa, jos kaikki sosiaali- ja terveyspalvelujen tietojärjestelmät saatettaisiin yhteentoimiviksi. Valtakunnallisella tasolla haasteet toimintatapojen muuttamiseksi ovat moninkertaiset verrattuna yhden kuntayhtymän tason haasteisiin.
Yhtenä ongelmana on hankinnoista päättävien organisaatioiden suuri lukumäärä. Kunkin asiantuntemus ja neuvotteluvoima ovat pieniä verrattuna harvojen laite- ja ohjelmistotoimittajien asiantuntemukseen ja neuvotteluvoimaan.
Pelkällä koordinoinnilla tuskin päästään valtakunnan tason ratkaisuihin. Se edellyttäisi sitä, että tietojärjestelmien yhteensovittaminen ja siihen liittyvät hankinnat tapahtuisivat keskitetysti. Nyt sellaista organisaatiota ei ole.
Teollisuuden tuotavuusloikka auttoi Suomen ylös viime vuosikymmenen lamasta. Olisiko nyt aika ryhtyä kansallisiin talkoisiin ja toteuttaa tuottavuusloikka julkisessa palvelutuotannossa?