Tuottavuus on noussut talouspoliittisen keskustelun keskiöön. Suomi maailmantaloudessa -selvityksen mukaan "hyvä tuottavuuskehitys on Suomen kilpailukyvyn, talouskasvun ja hyvinvoinnin kannalta pitkällä tähtäimellä avainasemassa". Professori Matti Pohjola pitää tuottavuuden kohottamista kaikkein tärkeimpänä keinona, jolla vastataan ikääntymisen haasteisiin. Nopeampaa tuottavuuden kasvua joka alalle vaati myös KTV:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori kolumnissaan (Kaleva 22.11.).
Näiden näkemysten rinnalla kuulee mielipiteitä, joiden mukaan tuottavuuden nostaminen on paha asia. Siten vain pyritään hiostamaan työntekijöitä samalla, kun toisia sanotaan irti. Näitä näkemyksiä ovat viime aikoina esittäneet erityisesti historiantutkijat. Aktiivisimmin asialla ovat olleet professori Juha Siltala ja tutkija Jukka Relander Helsingin yliopistosta.
Mitä tuottavuus sitten oikein on? Yleisimmin sillä tarkoitetaan työn tuottavuutta eli sitä, paljonko tuotantoa tiettynä ajanjaksona syntyy yhtä työntekijää tai yhtä työtuntia kohden.
Tuottavuus nousee, kun työntekijät saavat käyttöönsä enemmän ja tehokkaampia koneita ja laitteita, kun heidän koulutustasonsa ja osaamisensa paranevat tai kun työt opitaan organisoimaan uudella tavalla. Tuottavuutta voidaan siis nostaa investoimalla koneisiin ja laitteisiin, kehittämällä osaamista sekä panostamalla tutkimus- ja tuotekehittelyyn. Osaamiseen aivan keskeisenä osana kuuluu liiketoimintaosaaminen.
Lyhyesti sanottuna tuottavuus syntyy luovuudesta eli siitä, että asioita osataan ja uskalletaan tehdä uudella tavalla.
Suomalaisten elintason nousu on perustunut yksinomaan tuottavuuden kasvuun. Palkansaajien tutkimuslaitoksen katsauksessa (Talous&Yhteiskunta 3/2004) Matti Pohjola kuvaa tätä seuraavilla luvuilla. Vuonna 1900 Suomessa tehtiin asukasta kohti 850 tuntia töitä vuodessa. Sillä saatiin aikaan keskimäärin 2 100 euron edestä tuloja asukasta kohden nykyrahaksi muutettuna. Vuonna 2000 tuotettiin suomalaista kohti keskimäärin yli 25 000 euron tulot, mutta sen tekemiseen käytettiin vain 770 työtuntia vuodessa.
Elintaso kasvoi siis 12-kertaiseksi ja työn tuottavuus 14-kertaiseksi sadassa vuodessa. Mutta merkitseekö tämä sitä, että työntekijöiden hiostaminen olisi lisääntynyt 14-kertaisesti? Ei tietenkään.
Koko tuottavuuden nousu perustuu investointeihin, huikeasti kohonneeseen koulutustasoon, tekniseen kehitykseen ja kekseliäisyyteen. Siinä missä ennen metsäpalstalla hikoili yli kymmenen metsuria, hääräilee nyt yksi monitoimikoneen ohjaaja. Siinä missä ennen pankkisalissa istui kymmeniä virkailijoita täyttämässä käsin lappuja, ei istu enää ketään.
Toistaiseksi tuottavuuden kasvu ja työolojen paraneminen ovat käyneet käsi kädessä, kun asiaa katsoo pitempien ajanjaksojen yli. Siksi tuottavuuskritiikissä täytyy olla kysymys enemmänkin lyhyen ajan sopeutumisvaikeuksista kuin tuottavuudesta sinänsä.
Tuottavuuden kasvu oli Suomessa sodan jälkeen pitkään nopeaa muihin maihin verrattuna. Tuottavuus hyppäsi ylös, kun maa alkoi nousta laman pohjalta. Se kuitenkin johtui pääosin siitä, että tuottamattomimmat työpaikat hävisivät kokonaan. Monissa yrityksissä tuottavuutta nostettiin karsimalla rönsyjä ja keskittymällä ydinliiketoimintoihin.
1990-luvun puolivälin jälkeen tuottavuus on noussut nopeasti elektroniikkateollisuudessa, telekommunikaatio- ja rahoitusalalla.
Huoleen meillä on aihetta sen vuoksi, että näiden tehotoimialojen ulkopuolella tuottavuuden kehitys on jo lähes kymmenen vuoden ajan ollut keskinkertaista ja joillakin aloilla kurjaa. Jos näillä aloilla väkeä on hiostettu, se ei ainakaan ole näkynyt tuottavuuden nousuna. Suuremmilla investoinneilla teknologiaan ja osaamiseen tuottavuutta olisi luultavasti voitu kohottaa nopeammin ja samalla työntekijöiden paineita olisi voitu helpottaa.
Elintason nousu ei voi tulevinakaan vuosikymmeninä perustua muuhun kuin tuottavuuden nousuun. Siksi miljardin euron kysymys onkin, miten luodaan kannustimet tuottavuuden kohottamiselle. Sama kysymys voidaan esittää toisinkin: mistä luoda kannustimet Suomeen suuntautuville investoinneille, osaamisen kehittämiselle, tutkimus- ja kehitystoiminnalle sekä luovuudelle? Näihin kysymyksiin Suomi maailmantaloudessa -selvityksen loppuraportti on pyrkinyt vastaamaan mielestäni varsin onnistuneesti. Se osoittaa myös, että mahdollisuuksia tuottavuuden nostamiselle on paljon niin yksityisillä kuin julkisillakin aloilla.
Tuottavuuden kasvu ei yksin riitä ratkaisuksi ikääntymisen aiheuttamien menojen rahoitusongelmaan, koska se nostaa myös eläkkeitä ja julkisten alojen palkkoja. Siksi on tärkeää pyrkiä siihen, että nykyistä suurempi osa työikäisestä väestöstä pääsee työn syrjään kiinni.
Jos kahdeksan prosentin työttömyys saadaan puolitetuksi, syntyneet uudet työpaikat tuskin edustavat korkean tuottavuuden töitä. Näin koko kansantalouden tasolla tuottavuuden kasvu hidastuu joksikin aikaa. Samoin käy, kun nuorten ja ikääntyneiden työhön osallistuminen lisääntyy. Tästä ei tarvitse olla huolissaan, sillä mitä useampi käy töissä, sitä vähemmän valtiolta menee varoja työttömyyden hoitoon ja sitä enemmän verotuloja kertyy. Silloin on varaa alentaa veroja ja menoja voidaan lisätä esimerkiksi tuottavuuden edistämiseksi.
Tuottavuuden nousu on tulevaisuudessakin ainoa tekijä, jolla ikääntymisen haasteeseen voidaan vastata. Ilman sitä ei ole kasvua, ja ilman uskoa kasvuun Suomeen ei kannata investoida. Jos näin käy, edessä on näivettyminen.
Tätä tuskin kukaan suomalainen halua, vaan useimmat ovat valmiita osallistumaan tuottavuustalkoisiin. Palkkana talkoista on ajan myötä korkeampi elintaso ja paremmat työolot.