Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.
Työn tuottavuuden kasvu on pitkällä aikavälillä ollut ainoa reaalitulojen nousun ja kansakunnan vaurauden lähde. Näin on myös tulevaisuudessa. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun alamme henkisesti valmistautua taantuman jälkeiseen aikaan.
Työn tuottavuutta nostavat tuotannollisen pääoman lisäys ja niin sanottu kokonaistuottavuuden kasvu. Pääoman määrää lisätään investoimalla koneisiin ja laitteisiin sekä infrastruktuuriin. Työvoiman laatua parannetaan investoimalla inhimilliseen pääomaan, mikä tarkoittaa ihmisten koulutustason nostamista.
Kokonaistuottavuuden kasvu tarkoittaa sitä osaa tuotannon kasvusta, jota ei voi selittää työvoiman ja pääoman määrällisellä lisäyksellä. Kysymys on ennen muuta teknologisesta kehityksestä ja ihmisten kyvystä oppia tekemään asioita aiempaa fiksummalla tavalla.
Pelkästään työtahtia kiristämällä tuottavuus ei ole missään noussut pysyvästi. Siitä on syntynyt vain huonoa laatua.
Menneinä vuosikymmeninä työn tuottavuuden kasvu Suomessa perustui korkeaan investointiasteeseen. Investointeja tuettiin verotuksella, korkosäännöstelyllä ja investointeja suosivalla luottopolitiikalla. Kilpailulla ei tuottavuuden nostamisessa ollut kovin suurta merkitystä.
Tuottavuuden kasvu oli nopeampaa kuin useimmissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että Suomi oli tuolloin vielä ottamassa kiinni teknologisesti edistyneempiä kumppaneitaan. Välimatkaa voitiin kuroa umpeen investoimalla olemassa olevaan teknologiaan ja matkimalla muita.
Tuottavuuden kasvu alkoi kiihtyä 1980-luvun lopulla. Enää ei ollut kysymys massiivisista tuotannollisista investoinneista. Vauhdittavana tekijänä oli pääomaliikkeiden ja rahoitusmarkkinoiden vapautuminen, mikä nopeutti elinkeinoelämän rakennemuutosta. Myös kilpailun lisääntyminen alkoi aiempaa enemmän kannustaa tai suorastaan pakottaa tuottavuuden nostamiseen.
Varsinainen tuottavuusloikka tapahtui kuitenkin vasta 1990-luvun alussa. Silloin kokonaistuottavuus hyppäsi kokonaan uudelle tasolle. Syynä oli laman vauhdittama "luova tuho", jonka myötä monet muun muassa Neuvostoliiton kaupan varaan erikoistuneet yritykset karsiutuivat ja heikoimmat toimipaikat lopetettiin. Syntyneet uudet yritykset aloittivat korkeammalta tuottavuuden tasolta.
Samanaikaisesti toimintaansa jatkaneet suuryritykset organisoivat tuotantonsa uudelleen keskittymällä niihin toimintoihin, joissa katsoivat olevansa maailman parhaita. Pääoman käytön tehokkuus nousi reippaasti. Myös panostukset tutkimus- ja kehitystoimintaan olivat merkittäviä. Niiden vauhdittamana Suomeen syntyi uusia globaaleille markkinoille suuntautuneita yrityksiä, jotka olivat teknologisen kehityksen eturintamassa.
Vuosikymmenen loppuun tultaessa tuottavuuden taso Suomen yksityisessä yritystoiminnassa oli noussut jo Yhdysvaltain tasolle. Sen jälkeen tuottavuuden kasvun vauhdittajana on ollut kansainvälisen kilpailun luoma paine. Se on pakottanut uusimman teknologian hyväksikäyttöön ja uusiin innovaatioihin. Tutkimusten mukaan tuottavuuden kasvu on ollut keskimääräistä nopeampaa niissä yrityksissä, joiden tuotannosta merkittävä osa menee vientiin.
Samankaltainen tuottavuusloikka, joka koettiin 1990-luvulla, tuskin on toistettavissa tällä kertaa. Vientiyrityksemme ovat jo nyt teknologian eturintamassa. Ladun avaaminen on työläämpää kuin perässä hiihtäminen. Samalla tavalla teknologisen eturintaman työntäminen eteenpäin on vaikeampaa kuin siirtyminen sitä kohti jo tallattuja polkuja kulkien.
Korkea teknologinen taso on ilman muuta Suomen valttikortti siinä vaiheessa, kun maailmantalous taas alkaa vetää. Mukaan pääsy edellyttää kuitenkin, että teknologista tasoa ja osaamista ei taantuman aikana päästetä rapautumaan. Panostukset tutkimus- ja kehitystoimintaan sekä koulutukseen myös vaikeina vuosina ovat oikeita investointeja tulevaisuuteen.
Kiinalaisessa kirjoituksessa käsitettä kriisi kuvataan kahdella merkillä. Niistä toinen tarkoittaa vaaraa ja toinen mahdollisuutta.
Talouskriisi luo uusia mahdollisuuksia samalla, kun entisiä suunnitelmia jää toteutumatta. Uusia yrityksiä syntyy samalla kun vanhoja katoaa. Olisikin tärkeää pitää huolta siitä, että voimavarojen - työvoiman ja pääomien - siirtyminen katoavista yrityksistä uusiin ja nouseviin voisi tapahtua mahdollisimman joustavasti. Ainakin rahoituksellisia ja byrokraattisia esteitä voimavarojen uudelleen kohdentamiselle tulisi poistaa.
Monilla paikkakunnilla korkeasti koulutettuja asiantuntijoita on jäämässä vaille työtä. Näillä henkilöillä on usein halua ja kykyä lähteä toteuttamaan omia ideoitaan uudessa yrityksessä, oli se sitten oma tai toisen omistama. Tällaisten yritysten syntymistä on syytä rohkaista ja edistää.
Meillä on toisin sanoen paljon mahdollisuuksia vahvistaa tuottavuutta ja kilpailukykyä taantuman jälkeisen ajan varalle. Helppoa se ei tietenkään ole.
Suurin vaara on protektionismin lisääntyminen. Korkeakaan tuottavuus ei auta, jos ulkomaankaupan rajoitukset eri puolilla maailmaa lisääntyvät. Protektionismi alentaa tuottavuutta maailmanlaajuisesti. Lopputulos on kaikkien kannalta huono.
Suomen kannalta lopputulos olisi erityisen huono, sillä Suomen tuottavuuden kasvu 1980-luvun jälkeen on perustunut nimenomaan globalisaation antamiin mahdollisuuksiin ja kansainvälisen kilpailun luomiin kannustimiin.