Tyypillinen suomalainen eläimeensekaantuja 1700-luvulla oli Teemu Keskisarjan mukaan nuori naimaton mies, jolla ei ollut rikollista taustaa. Häntä ei myöskään pidetty heikkomielisenä. Syytetyt kuuluivat paikallisyhteisöön, mutta eivät yleensä etnisiin vähemmistöihin tai sosiaalisiin marginaaliryhmiin.
-- Oikeudenkäynti nousi helpommin renkiä kuin isäntää vastaan, mutta sosiaalisia eroja tai varallisuutta silmiinpistävämpi yhteinen nimittäjä eläimeensekaantujien kokoonpanossa oli yksinkertaisesti nuoruus, Keskisarja painottaa väitöskirjassaan.
Monille eläimeensekaantuminen oli jo varhaisnuoruudessa opittu vakiintunut tapa. Alakulttuuri levisi nuorison keskuudessa, ja alttiimpia kokeiluille olivat paimenpojat. Niinpä 1600-luvun lopulta lähtien esivalta yrittikin estää poikien käytön paimenina. Kielto kirjattiin vuoden 1734 lain rakennuskaareen, jossa puhuttiin muun muassa laidunten aitaamista ja sikojen rengastamista.
-- Kyseinen lainkohta kumoutui Suomessa vasta 1990-luvulla viimeisten rakennuskaaren jäänteiden joukossa, Keskisarja toteaa.
Nykykäsitteissä perversioihin sijoittuvaan eläimeensekaantumiseen painostivat 1700-luvulla mitä ilmeisimmin muun muassa avioliiton ulkopuolisten suhteiden tiukka kontrolli ja itsetyydytyksen kieltävä tabu.
-- Näitä tärkeämmäksi selitykseksi nousee kuitenkin se, että kaikki rengit ja paimenet tuskin kokivat eläimeensekaantumista luonnonvastaiseksi. Ihmisen ja eläimen eroa ei 1700-luvun Suomessa nähty yksiselitteiseksi saati itsestään selväksi, Keskisarja toteaa.