Viime heinäkuussa suomalainen YK-tarkkailija sai surmansa Libanonissa Israelin ilmaiskussa. Viime viikonloppuna suomalainen rauhanturvaaja haavoittui rintaan Afganistanissa.
Tapaukset tuntuvat erityisen ikäviltä siksi, että uhreina ovat ihmiset, jotka lähtevät kauas turvaamaan vieraiden maiden kansalaisten elämää väkivallalta. Onneksi Pohjois-Afganistanissa haavoittunut suomalainen on tietojen mukaan toipumassa.
Tapaukset ovat karu muistutus siitä, että edes rauhanturvaajien tunnukset eivät tuo kantajilleen kattavaa suojaa ympäristöissä, jossa erimielisyyksiä ratkotaan asein seurauksista piittaamatta. Onneksi suomalaisen rauhanturvatoiminnan viiden vuosikymmenen aikana uhrien määrä ei kuitenkaan ole noussut suureksi. Työn tulokset ovat sitäkin merkittävämmät.
Afganistanin välikohtauksen taustat ovat vielä sen verran hämärät, ettei tietoa ole siitä, mikä ryhmä suomalaisia vastaan tulen avasi. Olipa se mikä tai kuka hyvänsä, rauhanturvaajien tulitus on tuomittava teko.
Afganistanin turvallisuustilanne näyttää kaikkiaan olevan menossa juuri nyt huonompaan suuntaan, kun keskusvalta ei edes ulkomaisella tuella ole saanut kapinoivia taleban-joukkoja ja paikallisten sotaherrojen aseellisia ryhmittymiä järjestykseen.
Rauhanturvatoimintaan liittyy aina riskinsä. Se on vain pakko hyväksyä. Siksi suomalaisia rauhanturvaajiakaan ei toistaiseksi pidä Afganistanista vetää. Juuri nyt heitä tarvitaan jälleenrakennuksessa aiempaakin kipeämmin. Jos Afganistan ja sen kansalaiset eivät sotavuosien jälkeen viimein pääse jaloilleen, kasvaa vaara maan ajautumisesta uuteen, täyteen sisällissotaan.