Presidentti Urho Kekkonen sanoi aikoinaan, että jos jonkin pitää olla rempallaan, olkoon se sitten sisäpolitiikka.
Kekkonen tarkoitti lausahduksellaan, että ulkopolitiikan pitää olla aina kunnossa. Hän viittilöi sanoillaan etenkin idän suuntaan.
Ulkopolitiikka ei ole nytkään raiteiltaan, mutta outo episodi siinä tällä viikolla kyllä nähtiin. Kovin monta tällaista näytelmää ei tarvita, että ulkopolitiikkakin olisi ihanasti rempallaan.
Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) merkkautti viime maanantaina hallituksen EU-ministerivaliokunnan pöytäkirjaan poikkeuksellisesti eriävän mielipiteensä. Hän katsoi, että Suomi voisi tulitauon kestäessä vaikka yksin vastustaa uusia Venäjä-pakotteita. Ne tulivat voimaan perjantaina.
Tuomiojan tuohtunut valittelu siitä, ettei asia ollut tarkoitettu julkisuuteen on naiivia ja turhaa rutinaa. Ministerivaliokuntien pöytäkirjat ovat julkisia asiakirjoja.
Ja vaikka asia olisi ollutkin salainen, sen yhteiskunnallinen merkitys on niin suuri, että sen pitikin tulla julkisuuteen. Ministerin jos kenen pitää vastata tekojensa seurauksista.
Tuomioja on ennenkin tehnyt irtiottoja ja ollut erilainen toisinajatteleva demari. Irtiotot ovat kuitenkin liittyneet useimmiten sisäpolitiikkaan ja ovat vuosien mittaan harventuneet.
Eriävä mielipide oli sikäli yllätyksellinen, että Tuomioja on pysynyt Ukrainan kriisissä ruodussa paljon paremmin kuin jotkut muut ja ollut Suomen linjan ykköspuhemies.
Ulkoministerin perustelulla on kyllä puolensa. Ukrainassa on kysymys sodasta ja rauhasta, johon ei pidä koskaan suhtautua kevyesti.
Puheet Suomi-kuvan vahingoittumisesta ovat puppua jo yksin siksi, ettei Suomi ollut EU-maista läheskään ainoa jarrumies.
Tuomiojan soolo oli joka tapauksessa ongelmallinen kahdesta syystä. Se antoi yhtäältä viestin, että Suomen on Venäjä-pakotteissa aiempaa vaikeampaa pysytellä EU-rintamassa. Toisaalta se oli taivaanlahja Venäjälle, joka mielellään hajottaa EU-rivejä.
Yksittäinen irtiotto tuskin teki Suomelle hallaa, mutta toistuessaan tällaiset liikut eivät voi olla sitä tekemättä. Suomi änkyröi edellisen kerran finanssikriisin aikana. Syytä olikin, mutta se kyllä teki muistijäljen monissa EU-maissa.
Ulkopoliittinen yksituumaisuus on arvokkaimmillaan ja tarpeellisimmillaan kriisitilanteissa. Suomessa yhteinen sävel on yleensä löytynyt pahoissa paikoissa. Sitä perinnettä ei kannata tärvellä.
Pääministeri Alexander Stubb (kok.) ja valtiovarainministeri Antti Rinne (sd.) valoivat miehissä öljyä Tuomiojan irtioton nostattamille laineille. Rinne ei tiennyt siitä etukäteen. Se ei kerro hyvää demarien sisäisistä suhteista.
Kokoomuksen ja SDP:n ulkopoliittinen eriseuraisuus on ollut tiedossa jo pitkään. Stubb ja kokoomus kannattavat avoimesti Suomen Nato-jäsenyyttä kun taas demarit, ja etenkin Tuomioja, ovat toista mieltä.
Erilaiset Nato-kannat eivät ole haitanneet hallituksen työtä, koska jäsenyyskysymys ei ole ajankohtainen. Uudet Venäjä-pakotteet ovat kuitenkin tiukasti ajassa kiinni ja iso asia Suomen ulkopolitiikassa.
Sisäpoliittisen kohun keskellä kannattaa muistaa, mistä Ukrainan kriisi johtuu. Pääsyypää ei ole Suomi, EU eikä Ukraina, vaan Venäjä.
Suomen oppositio on ihmetellyt, miksi EU:n piti kiirehtiä uusia pakotteita, koska hauras tulitauko on pitänyt Itä-Ukrainassa.
Opposition näkemät kuvat rauhoittuneesta Itä-Ukrainasta eivät ole koko totuus. Venäjän joukkojen ja aseiden poisvedosta Itä-Ukrainasta ei ole pitävää näyttöä eikä raja-asemia ole luovutettu Ukrainalle. Liekö Krimin valtaus jo unohdettu?
Pääsyy uusiin pakotteisiin onkin, että Venäjä on leniniläisesti ottanut Ukrainassa välillä kaksi askelta eteen- ja välillä taas askeleen taaksepäin. Koska Venäjä pelaa siksakkia, länsi vastaa samalla mitalla. Pakotteet ja vastapakotteet ovat sitä paitsi vähämerkityksisiä. EU-Suomen on niihin sovittauduttava.
Kolumni