Saiko poliisi panna yhden ranskanperunan metroasemalla syöneen 12-vuotiaan tytön käsirautoihin vai rikkoiko poliisi tytön perustuslaillisia oikeuksia? Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomariksi ehdolla oleva John Roberts päätti viime vuonna, ettei poliisi rikkonut tytön perustuslaillisia oikeuksia eli menetteli oikein. Tapaus sattui Washingtonin yhdellä metroasemalla. Metrojunissa ja -asemilla ei sääntöjen mukaan saa syödä eikä juoda.
Suuren kohun nostattanut juttu kertoo paljon amerikkalaisyhteiskunnasta, josta ei aina tiedä, onko se pikemminkin juristi- kuin oikeusvaltio. Ranskanperunajupakka on myös yksi niistä ennakkotapauksista, joiden perusteella arvuutellaan, millaisen jäsenen korkein oikeus Robertsista saisi, jos ja kun senaatti vahvistaisi hänen nimityksensä.
Eri oikeusasteiden tuomareilla on Yhdysvalloissa enemmän valtaa kuin esimerkiksi eurooppalaisilla virkaveljillään. Euroopasta katsottuna amerikkalaistuomarien valta ulottuu luvattoman pitkälle poliitikkojen ja yksityisten kansalaisten reviirien puolelle.
Yhdeksänjäsenisen korkeimman oikeuden yhden rivituomarin nimityksestä on noussut Yhdysvalloissa suuri haloo juuri tuomarien vallan vuoksi. Nimitystä pidetään presidentti George W. Bushin toisen virkakauden jopa tärkeimpänä päätöksenä. Se on paljon sanottu sotaa käyvästä maasta.
Korkein oikeus on demokratian amerikkalaisversiossa niin voimakas instituutio, että sille vetää vertoja vain presidentin virka. Presidentti voi pysyä Valkoisessa talossa enintään kahdeksan vuotta kun taas korkeimman oikeuden tuomari voi pitää vuosikymmeniä. Roberts on vasta 50-vuotias. Korkeimman oikeuden nykyjäsenten keski-ikä on 70 vuotta.
Vallan klassisen kolmijako-opin mukaan Yhdysvaltain monimutkainen oikeuslaitos kyllä jakaa oikeutta säädettyjen lakien mukaan. Vallankäyttö ei vain jää tähän. Ylimpänä oikeusasteena korkein oikeus voi kaataa liittovaltio- ja osavaltiotason lakeja sekä liittovaltio- ja osavaltiotason viranomaisten päätöksiä, jos se katsoo niiden olevan perustuslain vastaisia.
Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on käytännössä vääntynyt muottiin, jossa kongressi on jäänyt presidentin hallinnon ja oikeuslaitoksen jalkoihin. Yhdysvaltain sisäpolitiikka on lyhyiden vaalikausien ja repivän julkisuuden takia niin myrskyistä, että oikeuslaitos tuo yhteiskuntaan vakautta ja luo sille osaltaan konservatiivista perusvirettä. Oikeuslaitos toimii tavallaan yhteiskunnan perälautana.
Kun esimerkiksi Suomessa perustuslakia tulkitsee poliitikoista koostuva eduskunnan perustuslakivaliokunta, Yhdysvalloissa tulkintavalta on korkeimmalla oikeudella. 1787 säädettyä perustuslakia ei ole sen koommin sormeiltu; siihen on tehty tosin 27 lisäystä. Perustuslain korkea status heijastuu jo siinä, että se on kouluissa pakollista päntättävää.
Perustuslaki onkin Yhdysvalloissa eräänlainen maallinen Raamattu. Nykymaailman moderneihin ongelmiin ja riitoihin haetaan tämän tästä vastausta perustuslaista. Yksi kiistellyimmistä perustuslain kohdista on 1791 tehty toinen lisäys, joka koskee aseenkanto-oikeutta ja sen laajuutta. Ikuinen kiistakysymys on, koskeeko lisäys vain osavaltioiden järjestyksenpitovoimia vai myös yksityisiä kansalaisia ja missä laajuudessa. Korkein oikeus on ottanut kantaa räjähdysherkkään aiheeseen viimeksi 1939.
Euroopassa ei taitaisi tulla kuuloonkaan, että korkein oikeus sanoisi viimeisen sanan siitä, kuka voitti presidentinvaalit. Yhdysvaltain korkein oikeus päätti 2001, että George W. Bush voitti Floridan osavaltiovaalit ja samalla Valkoisen talon isännyyden. Yhdysvalloissa tässä ei ole mitään ihmeellistä. Jos demokraatit olisivat voittaneet samalla tavalla, republikaanit olisivat arvostelleet voittoa samoin perustein kuin demokraatit tekivät.
Muutamat kuumat kysymykset jakavat amerikkalaisyhteiskunnan jyrkästi kahteen tai useampaan leiriin. Näitä asioita ovat esimerkiksi aborttioikeus, vähemmistöjen muita väestöryhmiä parempi kohtelu työelämässä ja sukupuolivähemmistöjen asema. Mitä enemmän on kysymys vaikeasti määriteltävistä moraalisista arvoista, sitä kovempi kiista ja sitä suurempi julkisuus.
Kouluesimerkki on suhtautuminen aborttiin. Oikeuden raskauden keskeytykseen takaava linjapäätös tehtiin 1973 kuuluisassa jutussa nimeltään Roe vs. Wade kolmen korkeimman oikeuden tuomarin voimin. Päätöksen ydin oli se, että aborttioikeus on yksityisyyden suojaan kuuluva asia. Päätös syntyi äänin 2-1; vähemmistöön jäi tuomari William Rehnquist, korkeimman oikeuden nykyinen päätuomari. Päätös on sittemmin pitänyt, vaikka vanhoilliset voimat testaavat sitä jatkuvasti.
Ei ihme, että korkeimman oikeuden kokoonpanoa seurataan kuin sijoittajat pörssikursseja. Koska republikaanit ovat hallinneet Bill Clintonin kahta kautta lukuun ottamatta Valkoista taloa pitkään, korkein oikeus on vanhoillistunut. Muutos on kuitenkin ollut hidas, ja valituiksi tulleet eivät ole aina olleet, mitä heidän on oletettu olevan. Pitkässä juoksussa nähtävissä on ollut myös suuntaus, että jos politiikassa kansalaisvapaudet ja -oikeudet joutuvat koetukselle, oikeuslaitos alkaa puolustaa niitä voimakkaammin ja päin vastoin.
John Roberts on ottanut juristin urallaan kantoja, joista voi päätellä, että korkeimman oikeuden vanhoillinen viritys vain vahvistuu. Senaatti on silti jo tätä ennen antanut esimakua, ettei se niele purematta Bushin kaikkia henkilövalintoja. Robertsinkaan nimitys ei ole vielä kirkossa kuulutettu.