Tanssii pimeyden kanssa - näin voisi suomentaa Serbia-Montenegrosta naisteatterifestivaalille esiintymään saapuneen Sanja Krsmanovic Tasicin soolon nimen. Se oli varsin vaikuttava tapaus.
Monologi-nimitys ei esitykselle sovi, sillä läsnä on näkymättöminä tai nukkehahmoisina tavallaan kaksikin eri ryhmää: Helen Keller ja hänen lähipiirinsä sekä teatteriryhmä, jonka piti esittää näytelmää nimeltä Tapaus Helen Keller.
Avainhenkilö on amerikkalainen Helen Keller (1880-1968), joka sairastui lapsena vakavasti ja tuli kuurosokeaksi. Helenin ympärillä ovat hänen kotiopettajansa Anne Sullivan ja musta leidi. Välillä soolon esittäjä Sanja Krsmanovic Tasic on itse Helen, välillä hän kääräisee nopean nutturan ja laittaa päähänsä tutkijan silmälasit. Yleisön tehtävä on sulkea silmänsä, kosketella kasvojaan, kuunnella ääniä tilassa ja kuvitella ne pois: tällainen oli Helen Kellerin maailma.
Näyttelijä-tanssija muistuttaa, että sana näkymätön kuuluu näkevien maailmaan.
Sota ja kadonnut kotimaa ovat esityksen rinnakkaisteemoja - menetetyt aistit, menetetty identiteetti, menetetty kotimaa, menetetty esitys. Sota astui konkreettisesti Sanja Krsmanovic Tasicin elämään Uudessa Seelannissa: aamu-uutisista hän näki vuonna 1999 kun hänen kotikaupunkiaan Belgradia pommitettiin. Sen jälkeen ryhmä ei enää koskaan esittänyt näytelmää Tapaus Helen Keller, jota nyt yhdessä muistelemme.
Dah Teatarin Sanja Krsmanovic Tasicin esitys oli monitasoinen ja aistit herkistävä elämys. Se opetti, että tuoksu on vahva taikuri.
Festivaalilla on esityksiä myös lapsille. Viron valtiollinen nukketeatteri toi Tornioon taidokkaasti toteutetun Oscar Wilden tarun jättiläisestä, joka pilasi liialla itsekkyydellä lasten leikit ja oman mielenrauhansa. Jättiläisetkin ovat kuolevaisia, opettaa Wilde. Etenkin virolaisten pyöräilevät, hypähtelevät ja leikkiväiset lapsinuket herättivät ihastusta.
Festivaalin kaukaisin vieras tuli Sri Lankasta. Minä ja me -niminen esitys kuvasi arjen ja haavemaailman ristiriitaa sekä Suba-nimisen naisen (Rathna Pushpa Kumari) sopeutumisvaikeuksia. Hän halusi olla Julia ja huijasi miehensä Romeoksi.
Esityksessä oli länsimaisittain tulkittuna ristiriitainen tendenssi: nainen kapinoi miestä ja perheen taloudellisia realiteetteja vastaan, mutta toisaalta hän ei pyrkinyt emansipoitumaan vaan pikemminkin tavoitteli samanlaista elämää kuin television amerikkalaissarjojen yläluokat.
Esityskieli ja ilmaisullinen eksotiikka eivät kätkeneet sitä, että luultavasti esityksen sisällöt ovat tekijöiden omassa yhteisössä varsin aktuaaleja ja iskivät kiinni päivän puheenaiheeseen - huumorin ja yleistysten välityksellä.