Keskiviikkona tasavallan hallitus päätti myöhentää vuodella sote- ja maakuntauudistusten voimaantuloa. Perussyynä jatkoaikaan olivat suunnitellun valinnanvapausmallin perustuslailliset ongelmat.
Sote-uudistus kuitenkin tulee. Tulee maakunnallinen itsehallinto, ja myös valinnanvapaus toteutuu nykyistä laajemmin. Toivottavasti toteutuu myös yksi sote-uudistuksen perustavoitteista. Se on integraatio eli yhteentoimivuus sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa.
Käytännössä integraatiota on se, että sosiaali- ja terveydenhuollon asiakas tai potilas pääsee siirtymään sujuvasti palvelusta toiseen sen mukaan, mitä hän tarvitsee.
Ihmisen tavallisin kontakti sosiaali- ja terveydenhuoltoon lienee lääkärin tai terveydenhoitajan vastaanotto. Hammaslääkärin tai suuhygienistin tapaamiset ovat varmasti lähes yhtä yleisiä, ja yhteensujuvuus myös suun terveydenhuoltoon on usein tärkeää.
Kun lääkäri tapaa potilaaksi tulleen kansalaisen, suurin osa tapaamisista johtaa johonkin tavalliseen diagnoosiin, lääkärin kirjoittamaan reseptiin ja muihin hoito-ohjeisiin. Usein tarvitaan kuitenkin kontaktia laboratorioon tai röntgeniin, mikä perinteisessä terveyskeskuksessa on tapahtunut sujuvasti.
Nykyisin kuitenkin isoimmissa kaupungeissa ja jopa muutamissa maakunnissa röntgeniin tai laboratorioon ei pääse heti, vaan pitää tehdä uusi reissu eri toimipisteeseen, ja sen jälkeen vuorossa on myös uusi lääkärin tapaaminen. Myös tätä yhteensujuvuutta pitää miettiä, koska tällainen vastaanottokokonaisuus on ihan tavallinen ja usein toistuva.
Yhteentoimivuutta koetellaan vähän enemmän, jos lääkäri arvioi potilaansa tarvitsevan sellaista erikoishoitoa, jota vastaanotolla ei ole saatavissa. Sujuvassa yhteistoiminnassa lääkäri voi soittaa suoraan erikoislääkärille ja kysyä neuvoa, mutta erikoissairaanhoidosta ei aina löydy vastaajaa, kun siellä on muitakin töitä.
Voidaan käyttää myös konsultaatiolähetettä – sähköisesti tai postin kautta – mutta vastaus tulee aikaisintaan seuraavana päivänä. Potilaaseen pitää olla yhteydessä uudelleen.
Jos yleisimpien erikoisalojen toimintaa saataisiin ainakin isoimpiin terveyskeskuksiin, neuvon kysyminen olisi yksinkertaista.
Lähetteet ja palautteet erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä toimivat nykyisin kohtalaisen hyvin, joskin odotusajat niin terveyskeskuksiin kuin erikoissairaanhoitoon pakkaavat venymään hoitotakuun rajoille. Perusterveydenhuollon osalta tuleva uusi valinnanvapausmalli toivottavasti korjaa jonotusta lyhyemmäksi.
Puoli vuotta sitten tehtiin myös terveydenhuoltolain uudistus, joka vähensi merkittävästi erikoissairaanhoidon kapasiteettia ja saavutettavuutta. Toivottavasti myös sitä päästään uudessa ”sote-orientaatiossa” korjaamaan.
Varsinainen yhteentoimivuuden koetinkivi on kuitenkin tilanne, jossa lääkärin tai terveydenhoitajan potilas on monisairas, tai hänellä on muutoin monia ongelmia.
Päihteiden liikakäyttö, psyykkiset vaikeudet, perheristiriidat, työttömyys ja tulottomuus, asumis- tai vajaakuntoisen avustamisongelmat ja yleensäkin elämänhallinnan menettäminen, sen puutteet tai hankaluudet koskevat yli kymmenesosaa väestöstä.
Miten sujuu tällaisen ihmisen palveluketju? Löytääkö lääkäri sujuvaa reittiä juuri kyseisen asian osaavalle sosiaalityöntekijälle, päihdehoitajalle tai palveluasumisesta vastaavalle?
Entä toisinpäin: pystyykö sosiaalityöntekijä löytämään asiakkaalleen reitit sellaiseen erikoishoitoon, joka parantaisi toimintakykyä, vähentäisi avustustarvetta tai toisesta ihmisestä riippuvuutta?
Manan majoille joutuneen valinnanvapausmallin yksi ongelmakohta kieltämättä oli eri palvelujen yhteentoimivuus. Mallin yksi osa eli henkilökohtainen budjetti oli ehkä kustannuspuolen vastaus edellä esitetylle väestön kymmenesosalle – sille, joka kuitenkin käyttää neljä viidennestä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin käytetyistä rahoista.
Mutta pelkkä kustannuspuoli ei riitä. Tarvitaan myös merkittävä määrä oikea-aikaisia ja oikeassa järjestyksessä tapahtuvia kontakteja eri ammattilaisiin, jotta yhteentoimivuudesta voitaisiin oikeasti puhua. Ja koska tämä tavalla tai toisella elämänhallinnan ongelmissa pyörivä ihminen ei varmasti itse osaa oikeita reittejä löytää, asiakasohjaukselle ja neuvonnalle on tässä haastetta kerrakseen.
Ratkaiseva edellytys yhteentoimivuudelle ovat tietoyhteydet. Yksinkertaisessa perusterveydenhuolto–erikoissairaanhoito-vuorovaikutuksessa pelaa kyllä postikin, vaikka jäisikin välillä hetkeksi ruohonleikkuuseen. Mutta vähänkin useamman tahon yhteistoimintatilanteissa ajantasaisen tiedon välitön esiin saaminen on välttämätöntä.
Sujuva tiedonsiirto saattaa vaatia myös nykyiseen tietosuojalainsäädäntöön puuttumista. Siksikin on hyvä, että soteen saatiin aikalisä.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.