Viime maaliskuussa radion sinfoniaorkesterin kantaesittämän Armas LauniksenAslak Hetta -oopperan juuret juontavat säveltäjän Lappi-kiinnostukseen.
Samana vuonna kun Sibeliukset muuttivat Ainolaan ja Suomen yhteiskunnallinen tilanne alkoi kärjistyä kohti suurlakkoa, kolme vuotta yliopistossa opiskellut ylioppilas Armas Launis nousi ystävänsä lyseolaispoika Kaarlo Koskisen kanssa junaan kohti tuntureita.
Suomen merkittävimmän ei-saamelaisen joikutuntijan kesän 1904 keruumatka oli alkanut.
Launiksella oli toki tuntumaa kenttätyöhön, sillä hän oli kerännyt sävelmiä jo aiemmin Vienan Karjalassa, Inkerissä ja Kainuussa. Mutta Lapissa hän ei ollut käynyt. Hän ei osannut saamen kieltä eikä hänellä ollut edes aluetta ja kulttuuria tuntevaa opasta.
Sata vuotta sitten helpoin reitti Hämeenlinnasta Utsjoelle oli jatkaa Torniosta laivalla Kalixiin, sieltä hevosella Morjärvelle, josta saavutettiin rautatietä myöten Jäämeri Narvikissa. Norjan rannikkoa noustiin pohjoisemmaksi laivalla kunnes viimein oltiin Teno-joen suulla, josta runsaan kuukauden mittainen keruumatka taittui jalan ja joskus hevosella.
Vailla kunnon etukäteistietoja ja -suunnittelua Launis oli kentällä aika noviisi. Ensimmäisellä matkallaan hän laulatti suurin piirtein kaikkia vastaan tulleita, jotka suostuivat informanteiksi. Saalis oli melkoinen. Hän keräsi Utjoen ja Inarin alueelta 427 joikusävelmää.
Seuraavana kesänä Launis halusi täydentää aineistoaan ja kerätä sävelmiä erityisesti Norjan puolelta Karasjoen ja Kautokeinon alueilta. Kesän 1905 keruutyön tuloksena paperilla oli 405 sävelmää.
JoikututkijaMinna Riikka Järvinen painottaakin, miten keruutekniikka vaikutti lopputulokseen. Launiksen keräämät sävelmät ovat pelkistyksiä alkuperäisistä, joista on tallennettu vain säkeistönä toistettu säe tai säepari.
Erityisesti rytmiikan merkitseminen tuotti ongelmia. Tahtiviivojen laittaminen tuolloin vallinneen musiikin teorian mukaisesti oli hankalaa. Nykyperspektiivistä katsoen se olisi lähes mahdotonta.
Osa ensimmäisen kesän joiuista on merkitykseltäänkin epäselviä, sillä Launis sai käännösapua vain kohdatessaan jonkun koulua käyneen paikallisen. Näitä olivat mm. Outakosken koulun opettaja Josef Guttorm ja Inarin kirkkoherra Lauri Itkonen.
Toisena kesänä tilanne oli aivan toinen, sillä oppaana toimi Piera Helander, sittemmin Jyväskylän seminaarin käynyt opettaja ja kirjailija Pedar Jalvi.
Launiksen kielitaidottomuus saattoi myös edesauttaa keruutyössä. Kesän 1904 aineistossa on mukana uskomusaiheisia joikuja, jotka puuttuvat Piera Helanderin kanssa kerätystä aineistosta kokonaan. Uskontoon vedoten monet kieltäytyivät jopa kokonaan joikaamasta.
Armas Launiksen motiivi lähteä keruumatkalle Lappiin liittyi kansalliseen heräämiseen ja kiinnostukseen suomalaisiin sukukansoihin. Todennäköisesti nuoren ylioppilaan keskustelut maantieteen professori J.E. Rosbergin kanssa innostivat matkaan. Launis oli valmis pelastamaan viimeiset ihmisten muistissa olevat joiut.
Minna Riikka Järvisen toimittama Tunturisävelmiä etsimässä sisältää sekä SKS:n että Sibelius-Akatemian joikukokoelmat, Launiksen matkakertomukset SKS:lle ja kerääjän omat kenttäpäiväkirjat molemmilta vuosilta.
Lisäksi teokseen sisältyy Järvisen artikkeli Launiksen matkoista ja Launiksesta joikukerääjänä sekä Järvisen ja Marko Jousteen laatima vertailutaulukko Launiksen kaikista joikukokoelmista.
Joikusävelmien lisäksi Launiksen kenttäpäiväkirja, jota voisi nimittää myös ajalleen hyvin tyypillisesti matkapäiväkirjaksi, antaa tietoa myös muusta musiikin harjoittamisesta.
Opiskelijana Armas Launis kuului tietysti herrasväkeen. Useat kortteeripaikat matkan varrella määräytyivät tästä säädystä käsin.
Poliisien, kauppiaitten, opettajien, pappien ja lukkarien taloissa oli usein harmoneja, joilla Launis mainitsee soitelleensa. Inarin nimismiehen luona hän viritti myös sitran. Nuorgamissa kauppias Holmberg soitti harmonikkaa.
Karasjoella oli mahdollisuus olla oikein herraskainen: pelata tennistä ja soittaa pianolla Beethovenin sonaatteja. Karasjoella pidettiin kauppias Nielsenin talossa myös kotikonsertti, jossa kylän toinen kauppias soitti viulua kauppiaan rouvan kitarasäestyksellä.
Laivamatkat kuluivat salongissa pianoa soitellen ja musisoimalla toisten matkustajien kanssa.
Launis kertoo kiintoisasti ja kunnioittaen tapaamistaan ihmisistä, kuvaa kiehtovasti tunturien ja jokien ylityksiä, kertoo aamu-uinneistaan ja Müllerin systeemin mukaisesta voimistelustaan.
Armas Launiksen Lapin matkakertomuksissa voi nähdä myös romantikon, joka kaipasi suuren maailman keskeltä neitseelliseen paikkaan. Siihen viittaa hänen 1922 ilmestyneen muistelmateoksensa nimikin Kaipauksen maa.
Moderni kaupunkimaailma edusti Launikselle pahuutta. Varoittaessaan etelään haluavaa Piera Helanderia Launis toteaa, että "siellä mieli katkeroituu siitä tylyydestä ja pahansuopaisuudesta, mikä siellä usein vallitsee, siellä kauniit ja puhtaat ajatukset usein pian häviävät niin suurta pahuutta nähdessä".
Launiksen oma johtopäätös aikanaan oli jättää taakseen koko Suomi. Hän muutti Ranskaan 1930.