seppo.ylonen@kaleva.fi
Kahta en vaihtaisi ... Suomalainen haluaa ostaa suomalaista, tuttua ja turvallista.
Kotimaisuus on monille kuluttajille tärkeä valintaperuste. Mutta miten suomalaisia tutut suomalaiset tuotteet oikeasti ovat?
Tämän päivän maailmassa yritysten omistus ei seuraile valtakunnan rajoja. Tiedossa on, että houkuttelevimmat suomalaiset pörssiyhtiöt ovat isolta osaltaan ulkomaisessa omistuksessa.
Amerikkalaiset eläkevakuutusyhtiöt omistavat Nokiasta paljon suuremman siivun kuin vaikkapa Pukkilan kunta, joka pystyi lahjoitusosakkeillaan rakentamaan viimeistä huutoa olevan vanhusten palvelutalon. Silti me suomalaiset miellämme Nokian suomalaiseksi, vaikka asialla ei liene kovin suurta merkitystä firman toiminnalle.
Omistuksen kansallisuudella voi olla joissakin tapauksissa väliä. Kun Iittala siirtyi italialaisfirmalle, tuntui kuin palanen suomalaisten kansallisomaisuutta olisi myyty huutokaupassa. Sittemmin Iittalan lasit ovat palanneet suomalaisomistajille ja viime vaiheessa yhteen Fiskarsin saksien kanssa.
Iittalan, Fiskarsin tai Marimekon kaltaisissa design-tuotteissa omistuksen kansallisuudella voi todellakin olla suurempi merkitys kuin sellua keittävän firman kohdalla, sillä niiden imago liittyy vahvasti siihen maahan, josta tuotteiden suunnittelu kumpuaa.
Toisaalta mielikuva jostakin tuotteesta tai firman nimi voi johtaa ajatukset aivan väärään maahan. "Tunturipurojen raikkautta" ei ensimmäisenä tuo mieleen Brittein saaria, vaikka kyseinen panimo kuuluukin Scottish&Newcastle -olutkonserniin. Eikä Finnlines-varustamon pääomistaja ole enää suomalainen vaan italialainen Grimaldin perhe.
Kaikkien jotka haluavat suomalaisen teollisuuden pysyvän suomalaisissa käsissä pitäisi siis olla tyytyväisiä siihen, että valtio möi tiskin alta ison pinkan Kemiran osakkeita raumalaiselle Paasikiven suvulle. Rajoittamatonta markkinataloutta kannattavien mielestä osakepotista olisi pitänyt järjestää avoin tarjouskilpailu.
Mielenkiintoinen uusi ilmiö on "sinivalkoinen sijoittaja". Kyseessä on joukko suomalaisia miljonäärejä, jotka yhdessä toimien pelastavat lupaavia suomalaisfirmoja joutumasta ulkomaisten sijoittajien salkkuihin tai konkurssioikeudenkäynteihin. Aivan pelkästä pyyteettömästä isänmaallisuudesta he eivät tätä tee, vaan tarkoitus on tarjota oma yritysosaaminen kokemattomampien avuksi, jotta kasvua syntyä syntyisi ja voittoa kertyisi.
Herkimmin suomalainen reagoi arkipäivässä kohdattaviin tuotemerkkeihin. Valion jäätelöiden myynnistä monikansalliselle Nestlélle nousi meteli, samoin Alkon aikeista luopua Koskenkorvasta. Raisio ilmoitti hiljattain lopettavansa joukon vanhoja tuotemerkkejä. Kohta ei enää leivota korvapuusteja Anni-Helenan jauhoilla. Onneksi sentään Elovenan kaurahiutaleet saivat lisää elinaikaa.
Kotimaisten merkkien - tai brändien kuten nykyisin tavataan sanoa - joutuminen ulkomaisiin käsiin on vaara tuotannon jatkumiselle. Elektroniikan alihankkijoiden siirtyminen ulkomaalaisomistukseen on merkinnyt lähes automaattisesti tuotannon siirtymistä pois Suomesta.
Sama voi tapahtua tosin elintarvikkeiden kohdallakin. "Niistä kahdesta" se toinen, Turun Sinappi, muutti Unilever-yhtiön päätöksellä ensin Ruotsiin ja nyt Puolaan.