Siitä on nyt vuosi ja neljä päivää, kun jouduin työurani kovimpaan paikkaan. Puhelin soi. Vastasin. Kehotettiin ottamaan välittömästi tietokone ja kamera mukaan ja ajamaan Kauhajoelle. Siellä oli ammuskeltu.
Ei siinä mitään ihmeellistä mielessä liikkunut. Pakkasin ja lähdin. Kiire oli vähän turhan kova. Avainnippu jäi työpaikan pöydälle. Onneksi huoltoyhtiön mies oli muutamassa minuutissa avaamassa ovea.
Kauhajoella leijui tunteita tulvaksi asti. Ihmetys, järkytys, pysähtyneisyys, hiljaisuus ja lopulta murhe näkyivät, kuuluivat, tuoksuivat ja maistuivat. Kaikilla aisteilla pystyi ymmärtämään, että nyt ei ole mikään tavallinen tiistai tavallisessa maalaiskaupungissa.
Yksi historian murheellinen merkkipaalu lyötiin maahan niin kovalla voimalla, että sen ylös kairaaminen ei onnistu koskaan.
Parin päivän reissun jälkeen kaikki kysyivät, miten voin. Yritin vakuuttaa ensin itselleni, että olihan siellä järkyttävää, ja sen jälkeen vakuuttaa kaikille muille, että kyllä minua vähän järkytti. Tuntui, että yhdentoista ihmisen kuolemasta pitäisi järkyttyä.
Mutta en minä järkyttynyt enkä vaipunut murheeseen. Melkein narrasin, kun sanoin, että sydänpielestä kaihertaa. Päällimmäinen tunne kahden kehnosti nukutun yön jälkeen oli väsymys.
Miksi ihmeessä minä olisin järkyttynyt tai ollut surullinen? Minä olin nähnyt niitä ihmisiä, joiden oikeasti kuului olla tunteiden vallassa. Olin nähnyt niitä, jotka olivat menettäneet naapurin, ystävän, sukulaisen tai perheenjäsenen. Olin nähnyt, kuinka pieni kaupunki kertalaakista pysähtyi, hiljeni ja pimeni.
Ei siinä oikein edes kehdannut surra, kun ei tuntenut ensimmäistäkään ihmistä koko paikkakunnalta. Myötätuntoa pyöritteli, ja joitakin ihmisiä säälikin, mutta tuntui, että tämä ei ole minun vuoroni vaipua synkkyyteen. Itseltään kysyi, onko minulla siihen edes oikeutta.
Tunteet ovat nimittäin suhteellisia. Joskus pieni kivi kengässä voi tuntua isolta riesalta. Kun katsoo ympärilleen, voi nähdä, että lukematon määrä ihmisiä on valtavien kivien alla puristuksissa, eivätkä he pääse koskaan sieltä pois. Se laittaa omat tunteet oikeaan suhteeseen.
Minä sen kuin nappaan tennarin jalastani, kaadan kiven maahan ja jatkan matkaani. Pieni oli minun riesani suhteessa muiden ongelmiin.
Siksi vuosi Kauhajoki-tragedian jälkeenkään en voi sanoa, että olisin järkyttynyt. Kun on nähnyt, mitä se järkytys tai suru voi olla, tietää, että niiden ei kuulu rynnätä minun tunnemaailmaani.
Rehellisesti voi tunnustaa myös, että se minun elämäni kovin työrupeama ei ollut mitään verrattuna pelastajien, hoitohenkilöstön tai poliisien hommiin.
heikki.uusitalo@kaleva.fi
